Boikotoikaa.
Taidehistorioitsija kehottaa siis boikotoimaan Helene Schjerfbeckistä kertovaa elokuvaa, koska pääosaa esittävä näyttelijätär puhuu siinä suomea. Helene Schjerfbeck itse puhui eläessään suomenruotsia. Todennäköisesti boikotoinkin elokuvaa koska en viitsi vaivautua elokuviin sen enempää kuin jatsikonsertteihinkaan.
Kongolaisissakin laivoissa seilanneena, ja osittain myös sukulaisten vuoksi olen aina pitänyt suomenruotsalaisesta kulttuurista. Se ei ole ollut minulta pois, eikä minulla ole ollut mitään sitä vastaan. Olen itse asiassa kaimani Ida Asplundin innottamana joskus jopa kannattanut sen suurempaa autonomiaa suomenruotsalaisen kulttuurin säilymisen turvaamiseksi. Nykyisin se ei enää ole poliittinen kysymys, koska suomenruotsalaiset eivät itse halua sitä. Pakkoruotsin poistamista ja vähemmistökielen turvattua asemaa suomenruotsille kannatan silti, koska on hyvä edes viivyttää kulttuurin katoamista. Koskaanhan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vaikka yhteiskunnallinen ja akateeminen järkiintyminen vaikuttaakin nyt kaukaiselta utopialta on suurempiakin ihmeitä, kuin suomenruotsalaisen kulttuurin pelastuminen, maailman historiassa nähty.
Kulttuurinen omiminen, johon Helsingin Sanomien jutussa viitataan on suomalaisiin yliopistoihin ja mediaan USA:n teineiltä lainattu idea, kuten pian koko suomalainen virallinen kulttuuri muutenkin. Sitäkin lainaamista voitaisiin pitää kulttuurisena omimisena mitä suurimmassa määrin, jos oltaisiin rationaalisia ja samoja standardeja sovellettaisiin kaikkeen yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan. Mutta eihän nykyisin olla. Nykyisin identiteetti [ minä itse, tieteen kielellä Me, Myself and I ] määrittelee sen mikä on totta, ja jokaisella identiteetillä on oma totuutensa. Näillä mennään.
Suomenruotsalaisen kirjallisuuden suomentamisen voisi myös lopettaa kulttuurisena omimisena. Sillekin on hyvä markkinat Ruotsissa. Samoin on kulttuurista kolonialismia lähettää suomenruotsiksi puhuttua televisio-ohjelmaa ympäri Suomea. Ei suomenruotsia Schjerfbeckin aikanakaan koko maassa puhuttu. Tieteellisesti katsoenhan kulttuurinen omiminen on kolonialismin seurausta, joten tällainen kulttuurinen kolonialismi on vähintään yhtä tuomittavaa kuin sen seuraukset.
Myös se, että Helsingin Sanomat käyttää Höblan juttuja uutisaineistonaan on kulttuurista omimista, joten tämäkin juttu on tuomittava, mitä pyydän luonnollisesti anteeksi tässä.
Annetaan keisarille mikä keisarin on. Keitä me olemme vastaan pistämään? Ja miksi yleensä pistäisimme vastaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti