sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ääripäät

En ole osannut koskaan pitää itseäni minään tolkun ihmisisenä. Käsite muistuttaa liikaa porvaria, joka tietysti on ihan kunnioitettava ja taloudellisesti toimelias yhteiskunnallinen asema,  mutta kulttuurisena poroporvarillisuutena tuo mieleen Nabokovin hienossa Gogol-elämärrassa kuvaamat poshlostin ihailijat. Kirja oli minulle nuoruudessa tärkeä ja on jättänyt jälkensä: minusta ei porvaria tullut :)

Nabokovin sanoin on "kaamea poshlostin juonne" niissä puheissa, joita nykyisin enenevässsä määrin tolkun ihmisistä pidetään. On hämmästyttävää, että erityisesti Suomen ( luterilaisissa ) kristillisissä piireissä erittäin järkevätkin ihmiset näkevät itsensä voimattomina, koska erilaiset ääripäät ovat muka kaapanneet heidän aatteensa. Kristittyjen, jos keiden, pitäisi osata olla tällaisten laatikoiden ulkopuolella ja pitää oma linjansa riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Silti sieltä suunnastaa kuuluu aina vain enemmän huolta siitä, "etteivät vain väärät ihmiset kannattaisi samoja asioita kuin me ja emme me vain näin joudu huonoon valoon poroporvarillisen globalismin rahakkaiden edustajien silmissä: Emme oikein uskalla vastustaa aborttiakaan, koska se olisi sitten sitä Sorosin vastustamista."  Tämä ei välttämättä ole esteettistä poshlostia, mutta aatteellista sellaista se kyllä on. Toisaalta tämä on aika puhtaasti suomalainen ja ruotsalainen ilmiö. Ehkä se on voimissaan myös pohjoisessa Saksassa, mutta mitä enemmän katolisille alueille mennään sitä enemmän sen vaikutus vähenee. En ole kypsä arvoimaan niitä teologisia syitä mistä tämä johtuu, mutta sanoisin, että katolinen kirkko ymmärtää välittävänsä puhdasta totuutta, joten sen ei tarvitse olla huolissaan siitä miten maallinen ympäristö suhtautuu siihen. Ihmisen poliittiset näkemykset voivat olla mitkä tahansa, rikoksen hän tekee vasta, jos hän toimii Jumalan käskyjä vastaan.

Mitä Perussuomalaiseen puolueseen, joka Suomessa on näiden näkemysten keskeinen innoittaja, tulee,  niin puolue ei todellakaan edusta mitään äärilaitaa. Kansallismielisyys on ihmisoikeuksien laajentamista poliittiselle tasolle ja ainoa mahdollinen perustaja maailman kansojen rauhalliselle rinnakkaiselolle. Ennen kaikkea se on maan hiljaisten aate kaikkialla maailmassa. Siis niiden ihmisten, joille sosialisteilla, luterilaisella kirkolla ja vihreillä ei ole muuta sanottavaa kuin se miten heidän pitäisi elää parempien ihmisten asettamien säädösten alla, koska he tyhminä ovat kyvyttömiä huolehtaminaan omista asioistaan ja tarvitsevat poshlostin lietsomaan tunteellisuuteen jalosti tukahtuvan "porvariaatelin" apua.

Toisaalta luterilainen kirkkokin yllä tarkoittaa vain luterilaisen kirkon mediaa ja sen kellokkaita. Väittäisin, että luterilaisen median ja luterilaisen kirkkokansan välillä suurempi kuilu kuin konsanaan perussuomalaisten ja vasemmistoliittolaisten. Olisi kiva yllätys, jos luterilainen kirkko onnistuisi kuromaan tuon kuilun umpeen.

Yhteiskunnallisesti en ole huolissani. Kansallismielisillä liikkeillä Euroopassa ei ole mitään pyrkimystä väkivaltaisiin ratkaisuihin. Suomessa nyt kaikkein vähiten. Ihan siististi se Neuvostoliittokin hajosi. Mikäli EU ei pysty samaan, niin uhka tulee ihan muulta muualta kuin demokraattisesti valtaan äänestettyjen kansallismielisten suunnalta, joiden tavoite ei ole edes hajoittaa EU:ta, vaan rajoittaa sen valtaa Euroopan kansojen ja kulttuureiden yli.

Poliittiset ääripäät ovat siis edelleen kansallismielisyys ja imperialismi, jota nykyisin nimitetään globalismiksi. Näiden välissä - ja jopa näiden ulkopuolella - on paljon tilaa kannattaa ja pyrkiä edistämään perinteisiä kristillisiä arvoja.