tiistai 19. lokakuuta 2021

Pelon maantiede

 


Helsingin yliopiston maantieteen opiskelijat ovat kartoittaneet vielä valkoisia alueita Pelon maantieteen kartalta pelatessaan samalla Afrikan tähti - lautapeliä. 

Helsingin yliopiston konseptit sekosivat

Nykyisin on siis älyllisesti äärettömän vaarallista kääntyä Unioninkadulle. Risteyksessä Liisankatu, tai jatkaminen suoraan Rautatieasemalle alati valmiina poistumaan koko kaupungista on ehdottomasti intellektin ja mondeenin herrasmiehen valinta.

Paavo Haavikko sanoi aikanaan parodian olevan mahdotonta. Silloin varmaan vielä olikin niin onnellisesti. Nykyisin jo huumori sinänsä on mahdotonta, koska yksikään humoristi ei voi ylittää sitä huvittavaa naurettavuuden tasoa millä sivistyneistömme elää jokapäiväistä elämäänsä.

Tulevaisuudessa siis ehkä vakavampien asioiden kimppuun.

Todettakoon vielä lopuksi, että kun ajattelee maamme keskeisimmän sivistyslaitoksen tasoa, ja siitä todennäköisesti seuraavaa tulevaisuutta, ei Afrikkaan muuttaminen tunnu lainkaan hassummalta ajatukselta. Olisi siellä  ainakin järkevämpiä ihmisiä, ellei muuta. 

edit:

Laitetaan vielä haiku, koska sellaista kaivattiin.

Ikävä onko?

Matkalle lähti täältä

Musta Pekka jo.

torstai 7. lokakuuta 2021

Helsingin yliopisto

 

- Todellakin me olemme kehittäneet määritelmän fasismille.

- Mutta sehän on täysin sama mitä Keskustapuolue ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue esittivät jo 1970 -luvulla.

- Osittain totta, mutta tuo on vain pohja, me olemme innovoineet paljon uutta.

- ?

- Siis NKP:n määritelmä on tietysti tieteellisesti pätevä, mutta se ei ole kattava. Me olemme lisänneet määritelmään sen, että kaikki jotka Korkeajännitys- ja Siivet-  sarjakuvissa kuvataan natseina ovat fasismin arkkityyppejä.

-  Eivätkö nämä ole sarjakuvahahmoja?

- Viime kädessä  eivät. Ne ovat todellisuudessa fasismi.

- Miten niin viime kädessä?

- Looginen empirismi päätyy aina viimeiseen käteen.

-  Eli mihin?

- Siihen, että Ilkka Niiniluodolle rakennetaan kymmeniä metrejä korkea patsas Itäkeskukseen ja sen edessä palaa ikuinen kirjarovio, johon myös rahvas saa sylkeä twitter-viestejä.

-  Kiitos haastattelusta!

- Eipä kestä! Kova kiire tutkimaan alakoululaisten suhtautumista opettajien elekieleen.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Punainen lehmä, osa 2

 


Tieteellinen maailmankuva istuu Mannerheimintiellä,
perse kiinni kaupungin kylmässä asfaltissa, pää ikuisessa jäässä.

Kaikki puhaltavat ilmaan hiilidioksidia.
Kaikki yhdessä.

Punainen lehmä ei ammu, se ei päästä ääntäkään.
Se vain hymyilee kuin jähmettyneen kuvansa synnyttänyt äiti.

maanantai 16. elokuuta 2021

Syväanalyysi puoluekokouksesta


 Toki kokous oli liian pitkä, mutta pakolla loppuun asti ja vähän ylikin. Juuri kotouduin Kymiin, joka on paras paikka maailmassa.

Ensimmäisenä on sanottava, että tämä oli rennoin puoluekokous, jossa olen ollut. Ei oikein mitään hankaavia ristiriitoja. Jossain vaiheessa tuli jopa mieleen, että ollaanko me jo liian rentoja ja itseemme tyytyväisiä, mutta se nyt oli vain häivähtävä vaikutelma, eikä mitään johtopäätöksiä voi vielä vetää. Hyvä tunnelma kaiken kaikkiaan.

Valinnoista on hieman huomautettavaa. Riikka Purraa äänestin, enkä usko, että tulen pettymään. Olisin toivonut, että Sakari Puisto olisi hakenut myös ensimmäisen varapuheenjohtajan paikkaa, koska miehen oikeastaan keskeisin ongelma on, että kenttäväki ei tunne häntä. Ensimmäisenä varapuheenjohtajana kenttää olisi joutunut kiertämään. Itse äänestin Leena Merta, vaikka en mitenkään tunne häntä, koska Laura Huhtasaari ja Asseri Kinnunen pitivät esittely ja kannatuspuheenvuorot. Olen varsinkin moraalikysymyksissä varmasti eri mieltä Leena Meren kanssa, mutta siedän sen hyvin ja koska Laura ja Asseri kannattivat hän oli helppo valinta.

Puoluesihteerin valinta meni puihin. Simon olisi ehdottomasti pitänyt saada jatkaa. Ihmisten kanssa jutellessani suurin syy sille miksi Simoa vastustettiin oli se, että kentälle ei ole tullut tarpeeksi rahaa. Musta tämä on erittäin syvältä, koska ajattelumallin pitäisi olla niin päin miten kenttä voisi tuottaa puolueelle rahaa, eikä niin, että odotetaan rahaa puolueelta. Valtion tissille asettuminen - PS:n ainoat tulot ovat käytännössä lakisääteinen puoluetuki - tuo aina ongelmia. Itse jätin Perusäijien jäsenmaksun maksamatta, koska perusäijät erotti Salosen Pasin täysin mitättömän läpän vuoksi. Voisin itse heittää vastaavan koska tahansa tuntemilleni mustalaisille ja he ottaisivat sen huumorilla. Perusäijille kuitenkin moinen vitsi riitti siihen, että erittäin ansiokkaasti ja pyyteettömästi puolueen eteen työtä tehnyt mies erotettiin äijistä. Nyt sitten puhuttiin, että Simo on huono, koska hän ei antanut äijille samaa rahaa kuin naisille. Itse toivoisin, että perusäijiin ei koskaan tulisi yhtään palkattua henkilöä. Valituksi tullutta Luukkasta vastaan minulla ei ole mitään -  paitsi se, että hän on savolaisen lipevä luterilainen pappi - mutta todella toivon, että hän ei ole mennyt lupaamaan mitään palkattujen vaalipäälliköiden virkojen perustamista. Vaikka itsekin edustan puolueen kenttää, niin voin todeta, että palkkaa ei ole vielä todellakaan ansaittu.

Toinen varapuheenjohtaja meni taas oman äänestykseni mukaan. Pohjalainen mentaliteetti on aivan erilainen kuin kymiläinen, mutta Karhulassa Peltokankaan tavanneena luotan siihen, että mies on aivan aidosti pohojaalasen rehellinen, eikä vain uhoa olevansa. 

Kolmanneksi varapuheenjohtajaksi äänestin Juhoa, mutta en usko Juhon itsekään olevan kovin pettynyt siihen, että hän hävisi Tynkkyselle. Omasta mielestänit Tynkkynen on - kuten amerikkalaiset sanovat - "loose cannon", hän voi osua suoraan maaliin, mutta pahimmassa tapauksessa myös ampua suoraan omiin. Tynkkynen on kuitenkin mahdollisuutensa ansainnut omalla työllään ja katsellaan rauhassa miten asia etenevät.

Eli hyvä puoluekokous. Itse olisin toivonut puoluesihteerin ja kolmannen varapuheenjohtajan olevan muita kuin nyt valitut, mutta en usko näistä valinnoista olevan suurta haittaa asian eteenpäinmenolle. Varmaa on, että seuraavan kahden vuoden aikana saadaan vähintää lopussa kulma.

perjantai 6. elokuuta 2021

Jatkuva kirkolliskokous

 

Ihan vain jotain julkaistakseni ajattelin kertoa, että paluu tervelliseen maalaiselämään ei olisi millään tavoin huono ajatus.

Sen lisäksi julkaisen tekstin, jota kirjoitin lähinnä itselleni katsellessani evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokousta suorana youbesta.

Pidän aika omituisena sitä, että evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontuu vuosittain päättämään kysymyksistä, jotka koskevat kirkon oppia. Ymmärtäisin sen, että kokoonnutaan päättämään asioiden käytännön järjestelyistä, mutta opillisten kysymysten pitäisi olla jo 2000 - vuoden historian jälkeen varsin selviä.

Nykyinen evankelis-luterilaisuus toistaakin uskollisesti 1800-luvun lopun katolisen kirkon piirissä syntynyttä modernismia, jonka perusväite oli, että Jumalan ilmoitus on ajan ja ihmisten ymmärryksen kasvamisen mukana uusiutuvaa. Katolisessa kirkossa tämä todettiin yksiselitteisesti harhaopiksi. Mitä se onkin. Yleinen ilmoitus on jo annettu eikä se muutu.

Tällä hetkellä keskeisin kysymys, jolla luterilainen ja jälkijättöinen modernismi hyökkää oikeaa oppia vastaan on avioliittokysymys. Jokaiseen kirkolliskokoukseen tuodaan ehdotus, jossa jossain muodossa vaaditaan kirkkoa hyväksymään sukupuolineutraali avioliitto. Se on jo monena vuotena torjuttu, kerta toisensa jälkeen se tuodaan uutena ehdotuksena takaisin juuri sen vuotisen kirkolliskokouksen päätettäväksi. Ikään kuin Jumala olisi vain jonkun demokraattisen yhdistyksen virtuaalinen puheenjohtaja, joka ei ota mihinkään kysymyksiin kantaa, mutta seuraa mielenkiinnolla mitä mikäkin kansankokous sillä kerralla päättää.

Tämä on huono asia, koska näin toimiessa ei enää olla tekemisissä totuuden ja kristinuskon kanssa.

Tällä kertaa kiistellään myös siitä, voisivatko ne, jotka eivät hyväksy naispappeutta saada ehtoollisen miespapeilta. Katolisesta näkökulmasta tässä on ongelma. Jokaisella katolilaisella, joka ei elä julkisessa synnissä on oikeus ehtoolliseen missä tahansa katolisessa kirkossa, eikä ole olemassa kuin yksi ja sama eukaristia. Katolisesta näkökulmasta luterilaisuudessa ei kuitenkaan edes ole pappeutta eikä oikeaa eukaristiaa. Siksi tätä kysymystä voi tarkastella siltä pohjalta mikä parhaiten lähentäisi Suomen luterilaisia katoliseen kirkkoon.

Itse väittäisin, että mikäli luterilaiset löytäisivät oman alkuperäisen luterilaisuutensa he olisivat lähempänä katolista kirkkoa, kuin nykyisen opillisen löysäilynsä aikana. Vaikka Luther ei hyväksynyt transsubstantaatiota hän kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä, että ehtoollisella jaetaan aidosti Kristuksen ruumis ja veri. Yhteys voi löytyä ainoastaan Kristuksessa. Ei voi olla sellaista kirkkoa, jossa osa pitää toisten kirkon jäsenten ehtoollista jonain muuna kuin todellisena ehtoollisena.

Olisikin hyvä, jos ne jotka vieläkään eivät hyväksy naispappeutta lähtisivät Lähetyshiippakuntaan. Ja katolisen kirkon olisi hyvä aloittaa ekumeeniset neuvottelut juuri Lähetyshiippakunnan kanssa, koska on itsestään selvää, että aitoa messua ei koskaan voi toimittaa naispappi, koska papin ehdottomasti keskeisin tehtävä on toimittaa ehtoollinen Kristuksen persoonassa. Monissa muissa tehtävissä naiset voivat hyvinkin olla keskimääräisesti parempia kuin miehet, ja ovatkin.

Keskeytys

Katsellessani tätä jatkuvaa kirkolliskokousta törmäsin mielenkiintoiseen graduun Joseph de Maistresta. 


En osaa arvioida gradun tasoa ja pätevyyttä, mutta vähintäänkin luettava se on.

Yhteen asiaan, joka osoittaa lähinnä aikamme rappiota, kiinnittäisin huomiota: Pitäisin selvänä, että de Maistre on ymmärtänyt uskonnon instrumentaalisen vaikutuksen yhteiskuntaan. Tämä vaikutus tulee kuitenkin Jumalasta, eikä ihmisestä. Sellaista ajattelua, jossa ei uskota, mutta käytetään uskontoa, tai luodaan kokonaan uusi kansalaisuskonto - mitä jatkuva kirkolliskokous muuten näyttää olevan tekemässä - yhteiskunnan rakentamisen instrumentiksi, en usko kenenkään järkevän ihmisen, saati de Maistren, pitävän minään muuna kuin hulluutena.

Uskonnolla siis on instrumentaalinen arvo yhteiskunnan rakentumisessa hyväksi, mutta kyse on nimenomaan rakentumisesta, eikä rakentamisesta, koska rakentava vaikutus tulee nimenomaan Jumalalta, tai väärissä uskonnoista jumalallisilta taivaan voimilta, eikä ihmisen omasta ajattelusta.

Niille onnettomille ihmisille, jotka eivät usko, on ehkä syytä selventää, että pelkästään dogmin ja tradition kunnioitus riittää tuomaan tämän positiivisen vaikutuksen kulttuuriin. Oleellista on se, että kyseessä on jotain mitä ei maallisilla toimilla voi muuttaa.

Yksi hyvä esimerkki on Kiina. Se kokeili eurooppalaisesta valistuksesta peräisin olevaa ihmissielujen suunnittelua kansantalouteen sopiviksi komponenteiksi. mutta vasta. kun se hylkäsi kommunismin käytännön toteutuksen ja siirtyi perinteiseen konfutselaisuuteen sen talouskin lähti aivan huimaavaan nousuun. Voidakseen todella menestyä on oltava sopusoinnussa taivaan voimien kanssa. Niitä ei voi käyttää instrumentteina, koska ne ovat sitä mitä ne ovat. Ne sen sijaan käyttävät ihmistä instrumenttinaan. Ja tästä, että uskontoa ei voi käyttää maallisten tavoitteiden ajamisen instrumenttina siis tulee se uskonnon instrumentaalinen arvo, josta de Maistre antaa viitteitä. Rousseau ja muut valistusfilosofit taas ajattelivat asian juuri päinvastoin. He jopa ajattelivat itse luovansa sen uskonnon, joka elähdyttäisi ja innostaisi kansaa.



Paluu kokoukseen

Kaikki muut asiat kuin puhtaasti taloudelliset asiat näyttävät menevän tässä kokouksessa opin muuttamiseen naispappeuden ja avioliiton suhteen.

Erityisen läpinäkyvä on ollut ehdotus tasa-arvo-ohjelmasta, jonka ainoa tarkoitus on syrjäyttää naispappeuden vastustajat ja ne, jotka pitävät kiinni evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsityksestä.

Olisi erittäin järkevää palata siihen kristilliseen käsitykseen, että kaikki avioliiton ulkopuolinen seksi on yksiselitteisesti syntiä, jos evankelis-luterilainen kirkko vielä jollain tavalla aikoo olla ekumeenisissa suhteissa maailmanlaajuiseen kristilliseen yhteisöön. Toki voi olla, että tavoitteena on syvä yhteys Ruotsin luterilaisen kirkon kanssa, joka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon on pakkovaltaa käyttäen luonutkin.

Koko ajan monet puhujat selittävät, että “kirkko” ei ole päässyt yhteisymmärrykseen avioliittokäsityksestä. Tämä on suurinpiirtein sama asia, kuin jos todettaisiin, että matematiikassa ei ole päästy yhteisymmärrykseen siitä, että 1 + 1 on 2, koska jotkut väittävät sen olevan 3.

On eräs erityinen yleiseen vallankumouksellisuuteen liittyvä niljakas piirre, jossa lainoppinneisuutta käytetään kirkon oppien muuttamiseen. Vetoaminen valtion lakiin kirkon opillisissa kysymyksissä on erityisen selvä osoitus siitä, että Jumalaan ei enää edes uskota, vaan ollaan reippaasti valmiita säätämään lakeja Hänen ylitseen ja määräämään Hänet lain voimalla noudattamaan niitä.

Tasa-arvosta puhuvat eivät koskaan oikein ajattele mitä se lopulta tarkoittaa. Homoseksuaalisen liiton tasa-arvoistaminen perinteisen avioliiton kanssa ei vaikuta ihmisten tasa-arvoon mitään, vaan se nostaa kaksi eri käsitystä avioliitosta tasa-arvoisiksi kirkon sisällä ja tekisi niistä yhden. Avioliitto on instituutio ja tässä kaksi täysin toisistaan poikkeavaa käsitystä tästä instituutiosta olisi nähtävä täysin tasa-arvoisina ja niiden olisi muututtava täysin samoiksi. Tältä pohjalta ajatellen yhteiskunnan pitäisi arvostaa Helvetin enkeleiden elämäntapaa täysin tasa-arvoisena luterilaisten elämäntavan kanssa ja Helvetin enkeleiden presidentin pitäisi nauttia samaa yhteiskunnallista arvostusta kuin luterilaisen naispiispan. Eiväthän he muuten ole ihmisinä tasa-arvoisia.

Lopetan raporttini tähän koska Nousevan auringon maassa käydään olympialaisia.

perjantai 21. toukokuuta 2021

Ehdokas numero 189

 

Nykyisen politiikan suuria ongelmia on se, että mitä kauempana asioista ollaan, niin sitä enemmän niistä puhutaan. Hyvä esimerkki on arvopohja. Joskus ennen muinoin arvopohjalla oli politiikassa oikeaa merkitystä. Silloin Konservatiivi/Liberaali - erottelu oli merkityksellinen, koska sillä oli maailmankatsomuksellinen ja filosofinen merkitys sille miten hallinto yhteiskunnassa järjestettiin. Nykyisin itsellään filosofialla ja maailmankatsomuksella ei ole politiikassa merkitystä, koska kaiken keskiössä on vain se miten nykyinen tila voidaan säilyttää sellaisena, että jatkuva talouskasvu on mahdollinen. Politiikka nykyisin on vain ja ainoastaan talouskasvun mahdollistamista.

On selvää, että suuremmalla tai pienemmällä viiveellä talous seuraa aina kulttuuria, mutta nykyisin mitään ei voi vastustaa tai kannattaa kulttuuriin perustuvilla syillä, vaan esimerkiksi täysin ylimitoitettua maahanmuuttoa on vastustettava vain ja ainoastaan taloudellisilla syillä. Onhan se myös taloudellisesti tuhoisaa ja tulee hiljalleen vajottamaan Euroopan kurimukseen ja kulttuurillisesti iskukykyisen ja kansallisesti homogeenisten kauko-idän valtioiden markkina-alueeksi. Mutta tämä tapahtuu nimenomaan siksi, että eurooppalaiset kulttuurit kuolevat ja sulautuvat globalistiseen massaan ( joka muuten elää vain Euroopan alueella ). Ei siksi, että emme olisi osanneet tehdä oikeita sijoituksia oikeaan aikaan.

Silti enemmän kuin koskaan ennen puhutaan arvoista ja arvopohjasta. Eli siitä millä ei itse politiikan tekemisen kannalta ole nykyisin mitään tekemistä, koska niistä ei oikeasti saa puhua, vaan on vain hoettava niiden sisällöstä tyhjennettyjä nimiä. Ei rahalla ole moraalista arvoa. Sen käytöllä on, mutta nykyisin sen poliittisesti ainoa oikea käyttö on lisätä sitä. Antakaa siis keisarille kolikon molemmat puolet. Tämä on gnostilaisuutta, jossa kaikki asiat väännetään vastakohdikseen toisen puolen tuhoamiseksi.

Gnostilaisuudesta enemmän jossain seuraavassa kirjoituksessa. Esitän sen ilmenemisestä vain kaksi nopeaa esimerkkiä: 70-luvun suomipunk hoilaa nopealla ja innostavalla rytmillä kuinka kaikki on pelkästään tylsää ja harmaata, vaikka jokainen kuulija kuulee, että ainakin soittajilla on hauskaa; Timo K, Mukka kirjoittaa realistisen kuvauksen siitä, kuinka vasikka on paloiteltava lehmän pelastamiseksi tämän synnyttäessä, Rauli Molberg sitten haluaa filmata tämän "realistisesti" ja pistää filmiryhmän pilkkomaan syntyvän vasikan, joka muuten olisi syntynyt täysin normaalisti, eli tekee realistisesta todellisuudesta täyttä ( ja muuten myös kopioitua) fiktiota samalla tuhoten aitoa elämää. Se, että tätä realismin väärentämistä oman sisäisen maailman fiktiiviseksi kuvaukseksi, kutsutaan realismiksi, on gnostilaisuutta.

Täältä tähän. Ei ole nyt aikaa jatkaa tätä ajatuskulkua, mutta ehkä se jalostuu joksikin.

keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Television man

 


Katselen eduskuntakeskustelua EU:n yhteisestä budjetista, johon tulevaisuudessa kaikki maksamme veroa. Siitä ei kuitenkaan puhuta, vaan puhutaan kertaluontoisesta tukipaketista. Samalla lueskelen Timo Eskolan tekstiä Pride-kulkue kirkon sisäisen kiistan keskipisteenä - Case Räsänen, johon minut ohjasi Markku Hirnin teksti Timo Eskolalta hieno analyysi, mutta se ei ratkaise perusongelmaa.

Kuten jokainen ajatteleva ihminen olen jo muodostanut kantani EU:n pakettiin: se on huono sekä Suomen, että Euroopan kannalta, eikä sitä kannattaisi tehdä. EU:n ajaminen kohti liittovaltiota on kansojen ja kulttuurien erot huomioiden tuhon tie, eikä sillä kannattaisi jatkaa enää metriäkään. Jarrut voisi vetää pohjaan siis nyt.

Tuo on kuitenkin itsestään selvää, joten keskitytään enemmän Hirniin ja Eskolaan. 

Molempien tekstit ovat lähes puhdasta asiaa. Minua kuitenkin ihmetyttää miksi Hirn haluaa Eskolan esittävän henkilökohtaisen näkemyksen siitä miten homoseksuaalit voivat toteuttaa seksuaalisuuttaan. Eihän kirkon näkemys ole koskaan mikään henkilökohtainen näkemys, vaan se on kirkon parhaan tiedon mukaan Jumalan näkemys, johon yritetään sopeutua. Teologisessa mielessä individualistiset näkemykset ovat aina jonkinlaista kapinaa, eikä Eskolan, eikä kenenkään muunkaan velvollisuus ole olla vallankumouksellinen. Hirn ehkä ajattelee, että selibaatti ei ole tapa toteuttaa seksuaalisuutta, mutta kirkon yksinkertainen näkemys kuitenkin on, että avioliiton ulkopuolella tulisi elää selibaatissa. Se on yksi, ja ehkä paras tapa toteuttaa ihmisyyttään ja samalla seksuaalisuuttaan. 

Seksuaalisuuden toteuttaminen yleensäkään ei ole mikään pääsylippu taivastielle, vaan melkeinpä päinvastoin. Ja kirkko on olemassa vain ja ainoastaan siksi, että se ohjaisi ihmisiä taivastielle.

Toki nykyinen eetos, pitkälle freudilaisuudesta lähteneen mädätyksen vuoksi, lähtee siitä, että seksi on kaiken onnen lähde. Ellet paneskele kuin kani kaikkea mikä liikkuu, et oikeastaan elä ja koe mitään. Tämä eetos on kuitenkin täyttä roskaa, eikä sillä ole mitään kestäviä perusteita, vaan se on eetoksena itsetuhoinen. Irtonainen seksi, joka ei perustu mihinkään syvempään suhteeseen kumppanin kanssa on loppujen lopuksi vähän sama asia kuin söisi amerikkalaisen hampurilaisen, vaikka ei olekaan nälkä. Onhan se hetken kivaa, varsinkin, jos siinä vielä juo samalla hyvin brandattua Coca-Colaa. Ihmisen sielu/henki elää kuitenkin ikuisuuden ja vastaa tekemisistään. Ennen viimeistä tuomiota pitäisi kasvaa siihen mikä todella on tärkeää.

Evankelis-luterilainen kirkko on tehnyt virheen siinä, että se ei pidä enää avioliiton ulkopuolisia seksuaalisuhteita syntinä. Se on tavallaan luopunut kristillisestä opetuksesta ja kristillisestä ajattelusta. Ei ole ihmisten vika, että he eivät näitä asioita ymmärrä, koska katolinen- ja ortodoksinen kirkko, jossa nämä taivastien asiat ovat hallussa ovat täällä niin pieniä.

Tämän voisi jäsenellä paremmin ja muutenkin voisi kirjoittaa tästä enemmän, mutta tämä nyt tästä. Nyt aion keskittyä ilmaisen lentonäytöksen katseluun, kun Kymin kentän koneita tuossa taivaalla testaillaan.

torstai 6. toukokuuta 2021

Sananvapaudesta taas


 Päivi Räsäseen kohdistuvien oikeustoimien nostattama keskustelu pistää miettimään ansaitseeko suomalainen intelligentsija sananvapautta laisinkaan. Tuntuu siltä, että ei. 

Olisikin kehitettävä joku oikeudellinen järjestelmä, joka tyydyttäisi kulttuuriväkeä, toimittajia, yliopistoväkeä, evankelis-luterilaisen kirkon liberaaleja jne... eli noi yleisesti sanottuna humanistihumppaajia, mutta jättäisi niin sanotun tavan kansan ja heidän valitsemansa edustajat täysin rauhaan puhumaan ja kirjoittamaan, ja tietysti myös piirtämään, mitä mieleen kulloinkin lennähtää.

Tämän voisi toteuttaa vaikkapa niin, että nykyisestä Julkisen sanan neuvostosta, johon suomalainen intelligentsija on jo täysin sitoutunut, muodostettaisiin sananvapausrikoksia, kuten vihapuhetta ja kiihotusta intelligentsijan sisällä tutkiva elin. Sillä ei olisi tuomiovaltaa, mutta se tutkisi kaikki sananvastuun loukkaukset ja luovuttaisi tutkimusten jälkeen tuomitun oikeudelle tuomittavaksi tai vaihtoehtoisesti vapauttaisi tämän. Eli se toimisi hieman samalla periaatteella kuin inkvisitio muinoin.

Tällä olisi monia etuja, joista pienin ei ole se, että sinänsä järkevät lakimiehet ja tuomarit vapautuisivat velvollisuudestaan pohtia onko joku taas rikkonut lakia puhumalla vihaisesti. Intelligentsija taas suorastaan nauttisi tehtävästään. Sille olisi mitä suurinta iloa ja mielihyvää tuottavaa puuhaa vaahdota syytteistä puoleen ja toiseen miettien sananvastuun rajoja. Ja mikäänhän ei ole sille suurempaa, kuin hyökkääminen massana yksilön kimppuun, joten koko hommassa olisi tietty sankaruuden hohde mukana, kun intelligentsijalla olisi mahdollisuus luovuttaa vääräoppiset suoraan tuomarien käsiin varmana siitä, että tuomio myös napsahtaisi sellaisena kuin se on lakiin kirjattu. Lakiin tarvittaisiin vain pykälä, että Julkisen sanan neuvosto ratkaisee syyllisyyden sotarikoksiksissa ja rikoksissa ihmisyyttä vastaan. Siis vihapuheen ja kíihotuksen, eli väärät twiitit ja epäonnistuneet facebook-päivitykset muiden muassa, ja samalla määrittelee rangaistuksen tason väliltä sakot - mestaus Uuden musiikin kilpailun suorassa televisioinnissa.

Koko prosessi ei koskisi muita kuin suomalaisen intelligentsija edustajia. Tavallisilla pulliaisilla ei olisi mitään asiaa Julkisen sanan neuvoston eteen riippumatta siitä kuinka vihaisesti he itseään ilmaisisivat. Tavallisia pulliaisia olisivat ne, jotka eivät kuulu yllämainittuihin ryhmiin ja yllämainituista ryhmistä ne yksilöt, jotka eivät sitoutuisi Julkisen sanan neuvostoon, vaan julkisesti sanoutuisivat siitä irti.

Näin olisi rauha maassa.

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Yleisradio

 


I

Työhaastattelu:

- Päivää, tulin sen paikan takia.

- Kannatitteko vaaleissa Trumpia vai Bidenia?

- Bidenia jo pelkästään siksikin, että pendelöin miitteihin.

-  Paikka on teidän!

II

Yleisradio lienee suurin yksittäinen syyllinen siihen, että Suomen julkisen keskustelun henkinen tila vaikuttaa täysin jäykistyneeltä, jo kuivuneelta ddr:läiseltä betonilta. Se ei ole enää edes sen verran kosteaa, että sen kuivumisen seuraaminen olisi lievästi johonkin henkiseen liikkeeseen innostavaa.

Tänään suljin auki jääneen television, kun jälkiviisaat ryhtyivät keskustelemaan Päivi Räsäsen oikeusjutusta. Tulevaisuudessa pitää muistaa pitää se aina Chromecastilla.

On itse asiassa väärin, että Päivi Räsäsen mahdollinen harhaoppisuus tuomitaan suhteessa suomalaisen yhteiskunnan uuteen, liberaalin dogmatiikkaan. Poliittisesta harhaoppisuudestahan syytteissä on kyse. Ei mistään kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan. Asian tajuaa kuka tahansa muu kuin 60-lukulainen tuomari, joka istuu korvat imagininaarisesta kranaattikeskityksestä soiden Salamasodan juoksuhaudassa kieltäytyen tajuamasta. 

Olisikin oikein jos tuomiolla olisi vaikka liberaaliin dogmatiikkaan sitoutunut Yleisradio. Päivi Räsänen taas voitaisiin tuomita mahdollisista harhaopeista kristillisessä tuomioistuimessa. Oman käsitykseni mukaan hänen nyt syytteessä olevat lausuntonsa eivät johtaisi tuomioon ainakaan Katolisen kirkon normatiivisena pidetyn katekismuksen perusteella, mutta kukapa tietää? Teologiset tuomiot ovat kuitenkin monimuotoista, eikä täysin maallikoiden käsitettävissä.

Itse en ollenkaan tunnusta tätä "liberaalia" dogmatiikkaa, enkä sen perustalle rakennettua, massasieluun nojaavaa "inkvisitiota." Olisikin paljon suotavampaa, että meidät kristityt tuomittaisiin harhaopeista kristillisen dogmatiikan mukaisesti. Nykyisin kun vahvasti näyttää siltä, että harhaopeista on pakko kiivaasti tuomita.


perjantai 16. huhtikuuta 2021

Fasismia tarkkaileva antifasisti


Luin Aarni Virtasen kirjan Vennamo. Se on paljastava siinä suhteessa, kuinka samalla tavalla Perussuomalaisia on yritetty iskeä alas kuin SMP:tä aikoinaan. Äärioikeistolaisuus ja fasismi olivat iskusanoja jo 1970-luvulla. Rasismi tuli siihen kylkeen sitten myöhemmin.

Nuo nimenomaan ovat mainostoimistomaisia iskusanoja, koska niitä ei määritellä millään tavoin, eikä mitenkään esitetä perusteita sille miten SMP:n ohjelma - joka muistuttaa Saksan CDU/CSU:n ohjelmaa - olisi ollut fasistinen. Italian Fascistien kanssa sillä ei ole mitään yhtäläisyyksiä. Francolaisuuden kanssa ehkä enemmän, mutta Franco oli varsinaisesta fascismista selkeästi kauempana kuin pohjoismainen sosialidemokratia.

En jaksanut/ehtinyt pohtia asiaa enempää, joten piirsin nopeasti kuvan fasismia vastustavasta antifasistista. Jos se jotain suuntausta muistuttaa niin ehkä etäisesti saksalaista ekspressionismia, eikä ollenkaan selvärajaista ja dynaamista Italian futurismia. Kuva jää teknisesti ala-arvoiseksi, eikä ole aikomustakaan nysvätä sen kanssa yhtään kauempaa, mutta ehkä se tavoittaa jotain eetoksesta. Nykyinen meininki on yhtä sakeaa kuin saksalainen ekspressionismi. Ero on vain siinä, että silloin operoitiin taiteen alalla ja huumori oli mukana kuvioissa. Nykyisin operoidaan politiikan parissa ja huumori on täysin kielletty hedelmä.

Yhtäläistä ekspressionismiin on nimenomaan sameus. Varsinainen ekspressiivinen voima nykyajan antifasisteilta puuttuu kokonaan.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Pyhien leiri

 

Luin Pyhien leirin loppuun pitkänäperjantaina. Kirja todellakin on pääsiäiskertomus, mutta varsinainen pääsiäiskertomus on vain teema, jonka monet variaatiot peittävät. En tässä keskity muunnelmiin, vaan tähän pääsiäiskertomuksen ideaan.

Pyhien leiri ei ole suoraan käänteinen pääsiäiskertomus, koska Saatana, tuo valheen isä, ei siinä voita. Voitto jää harmaille gangesillaisille, joista ei todellakaan tiedä edustavatko he Jumalaa vai Saatanaa, tai edustavatko he mitään. Ovatko he edes he, vain ne?

Eurooppa häviää, mutta yksi kirjan keskeinen kysymys lienee se, ansaitseeko Eurooppa Jumalan kaitselmusta. Onko Eurooppa valmis kärsimään ja nousemaan ylös? Mikään Jumalan valtakunta kirjan Eurooppa ei todellakaan ole. Eikä sen häviötä voi pitää meidän Herramme tappiona.

Gangesilaisten voittokin on näennäinen. Todellisia voittajia kirjassa ovat ne hahmot, jotka Ranskan ilmavoimat pommittavat taivaaseen. He ovat persoonia ja heidän koomisuuteen asti ylväs olemuksensa on jotain, joka tuo kirjaan raikasta ja hengitettävää ilmaa sen alussa ja sen lopussa.

Saatanan kätyrit, joita kirja pääasiassa keskiosissaan kuvaa, eivät voita mitään. He ovat vuosikausia - tai paremminkin vuosikymmeniä, ellei -satoja - nakertaneet yhteiskuntaa saavuttaakseen tavoitteensa ja, kun he saavuttavat sen täysin ulkopuolisen voiman avulla he jäävät tämän voiman jalkoihin. He eivät enää ole mitään. Jos he eurooppalaisessa yhteiskunnassa saivatkin kukkoilla sen pinnalla, niin uudessa yhteiskunnassa heillä on korkeintaan hiljaisen palvelijan asema.

He ovat aina haaleita, eivät koskaan kylmiä, tai kuumia.

Koska edelleenkään en ole mikään kriitikko, en lähde analysoimaan tekstiä syvemmin. Tuon vain esiin tämän pääsiäiskertomuksen, joka on kirjaan sisään rakennettuna. Se ei siis ole täysin käänteinen, koska gangesilaisuus on kirjassa jotain ulkopuolista, jota ei kuvata kuin muutamien vastenmielisten hahmojen kautta. Hahmojen vastenmielisyys ei kirjassa korosta niiden voimaa tai uhkaavutta, vaan vain sitä, että ne todella ovat jotain muuta. Uhkaavaa on korkeintaan se, että ne ovat massoja. Erilaista ja monessa mielessä ikävää väkeä. Ja myös saastaista euroopan kannalta katsoen.

Ne eivät kuitenkaan ole Saatana, lähellekään. Saatana oikeastaan loistaa poissaolollaan kirjassa, mutta hänen kätyrinsä on kuvattu eloisasti ja yksityiskohtaisesti.

Kristusta kirjassa ole, joten siinä mielessä se ei ole pääsiäiskertomus käänteisessä mielessäkään. Saatana ei lyö Kristusta. Saatanan individualistiset enkelit, joita monet kirjan keskeiset hahmot edustavat, kyllä lyödään lakoon massojen epäjumalien toimesta ja he jäävät mitättöminä puurtajina massojen palvelukseen.

Ne, jotka ovat Jumalan puolella kuolevat kunnialla, mutta heitä eivät tapa gangesilaiset massat, vaan omat epäjumalanpalvojat, joista viime kädessä ei ole mihinkään. 

Jo ensi sunnuntaina on Jumalan laupeuden sunnuntai. Nähdään messussa.

----

Erittäin hyvä kirja, joka on täysin avoin muillekin tulkinnoille. Suosittelen. En oikeastaan pitäisi sitä edes dystopiana. Sen sisäisessä rakenteessa on jotain, joka kertoo, että voitto on aina lopulta sen, jolle se kuuluu:

https://www.youtube.com/watch?v=YrgOiOzFIEo

torstai 1. huhtikuuta 2021

"Give me back my name"

 

Piirtäminen niin, että ei ole mielessä mitään kuvaa siitä millainen piirroksesta pitäisi tulla, on hauskaa. Se on tavallaan lapsellista. Antaa vain kynän liikkua ja katsoo tuleeko tästä nyt mitään. Se on myös hyvä harrastus, jos joutuu jossain istumaan vasten tahtoaan ja voi korrektisti käyttää kynää ja paperia.

Nykyiset tabletit ovat parhaimmillaan kynää ja paperia paljon parempia välineitä päämäärättömään piirtelyyn. Valitettavasti paineen tunnistavia kyniä on tarjolla vain muuten selkeästi ylihintaisiin tabletteihin. Tabletin väittäminen työvälineeksi on murrosikäisen vitsi. Sen toteaminen hauskaksi viihdevälineeksi on totta.

Olisi itse asiassa ihan hienoa, jos yhteiskunta olisi lapsellinen. Lapsellisuuteen kuuluu aivan keskeisenä asiana viaton hauskuus ja luovuus. Toki siihen kuuluu myös silkkaa julmuutta, mutta on vanhusten velvollisuus kasvattaa siitä pois. 

Nyky-yhteiskunnan eetos ei kuitenkaan ole lapsellinen. Se on murrosikäinen, teinimäinen.  Vanhukset ovat joko unohtaneet velvollisuutensa tai eivät enää jaksa kantaa sitä. Jos pitäisi kuvata se miltä Suomen intellektuaalinen eetos näyttää pitäisi piirtää kuva, jossa murrosikäinen rap-"artisti" siteeraa Nietzscheä kömpelösti kirousten kera riimitellen ja vaatii itselleen oikeuksia. Paneeli 50-vuotiaita, mutta toki aina nuorekkaita, tätejä ottaa sitten tämän vaatimuksen vastaan ja välittää sen asiallisia kanavia pitkin kulttuuriministeriöön, joka 5-vuoden kuluttua myöntää kiroilevalle rap-artistille, joka edelleen on  henkisesti teini vaikka onkin jo 20-vuoden rajapyykin ylittänyt, apurahan. Siinäpä se. Muuta kulttuurielämää meillä ei enää juuri olekaan. Ei ainakaan maamme älyllisellä pintatasolla, jota media pyrkii kaikkiin koteihin välittämään.

Teinimäisyys on sekavaa, kiihkeydessäänkin tympeää; mistään mitään vilpittömän hauskaa löytämätöntä. Olisi parempi, jos olisimme lapsellisia.

Tämä kulttuurielämän rappio ei oikeastaan heijastu vielä tekniikan ja talouden aloille, mutta yhteiskunnalliseen keskusteluun se heijastuu todella voimakkaasti. Ajatellaan vaikka jotain eduskuntakeskustelua. Jos joku siellä erehtyy arvostelemaan vaikkapa tapaa, jolla joku saksalainen hallinnollinen järjestely on toteutettu, niin välittömästi tulee vastaus joltain ministeritason edustajalta. Hän pitää tunteisiin vetoavan puheen maailmanrauhasta, ihmisten oikeuksista, oikeusvaltioperiaatteesta, vallan kolmijaosta ja kaikista muista tyhjistä iskusanoista ja kysyy lopuksi omasta erinomaisuudestaan riemastuneena: "Minun on kysyttävä tieltä edustaja X, haluatteko te, että eroamme EU:sta"  Koko potentiaalinen epäkohta hallinnossa jää keskustelussa käsittelemättä kokonaan ja kaikki ovat tyytyväisiä siitä, että on löydetty teinimäinen tapa tyynnyttää kuohuvat tunteet.

Tätä tää on, voisi sanoa :)

Sille miksi niin sanotusta eetoksesta on tullut niin teinimäistä on monia selityksiä. Yksi ja aina hyvä on raha. Mediassa toimiminen on kuitenkin työtä sekin. Siitä saa palkkaa ja raha tulee mainostuksesta. Internetissä ansaintalogiikka suosii sitä, että tehdään ärsyttäviä juttuja, koska ne saavat eniten klikkauksia. Tämä on varmasti totta, mutta se on pinnallinen selitys. Uskallan väittää, että kyse on paljon syvällisemmästä, kulttuurimme ytimeen menevästä ongelmasta. Itselläni ei ole koulutusta, eikä pätevyyttä lähteä purkamaan sitä, eikä se tällä metodilla, jossa jokaisen tekstin on synnyttävä yhdellä istumalla, olisi mahdollistakaan. Koska lapsellisuudella on todistetusti :) puolensa, voin kuitenkin heittää jotain.

Ongelmana on vaa'an painuminen nominalismin puolelle nominalismin ja realismin välisessä taistelussa. Realismi tarkoittaa sitä, että käsitteet ovat todellisia: Ihmisellä ja edessäni olevalla pöydällä ja viinilasilla on muoto, forma ( tai idea ) ja nämä ovat täysin todellisina olemassa metafyysisessä todellisuudessa. Nominalismi taas toteaa, että ihminen, pöytä ja tuoli ovat vain nimiä, jotka on annettu havaituille ryhmille. Tämä on yksinkertaista, mutta tätä on paha selittää. Matematiikassa on esimerkiksi mietitty onko luku 2 ( tai joku muu luku ) todella olemassa vai onko se vain nimi, joka on syntynyt kuvaamaan kahden ryhmiä. Tästä voidaan päästä erittäin pitkälle teoreettisestikin, koska eri luvuilla on erilaisia ominaisuuksia, mutta joka tapauksessa keskeinen juttu on se ovatko käsitteet todella olemassa vai ovatko ne vain meidän ihmisten itsemme, kommunikaation ja kielenkäytön helpottamiseksi, luomia.

Vaikka oma iskulauseeni on "Yksityinen ei ole poliittista" ja olen lopen kyllästynyt kaiken teinimäiseen politisointiin, niin julkiset asiat ovat kuitenkin poliittisia asioita, joten päädyn portilla istuvana vanhuksena äänestämään realismin puolesta yhdellä äänellä. Realismia voisi myös poliittisesti edistää.

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Pessimismi on syntiä

 


Luin pitkästä aikaa muutakin kuin kristillisen kirjallisuuden klassikoita. Pyhien leiriä, joka on eräänlainen pääsiäiskertomus ja sisältää vahvan kristillisen ulottuvuuden, ehdin vasta vain selailla, mutta olen aiemmin lukenut sen Norman Shapiron englannin kielisenä käännöksenä Mika Keräsen suomennos on loistava ja hänen jälkisanansa vakuuttavia. Niiden osalta eri mieltä olen vain suhtautumisesta paavi Franciscukseen. Tai ei tiedä erimielisyydestä, mutta pitäytyisin tässä vaiheessa arvioista.  Fratelli tuttia en kyllä ole vielä lukenut, enkä ehkä luekaan. Pyhien leiri on joka tapauksessa kirja, joka kannattaa lukea ja on hieno kulttuuriteko, että se on luettavissa suomeksi.

Tilasin samaan pakettiin myös Timo Hännikäisen Lihamyllyn ( joka ilmestyessään jäi lukematta ) ja ABC-kirjan. Lihamyllyä lukiessa tuli optimistinen olo siitä, kuinka hyvä kirjallisuus näyttää löytävän paikkansa ja julkaisukanavansa suomalaisen kulttuuri-ilmaston ankeudesta ja latistamispyrkimyksistä huolimatta. Ylevän yhteyden Pyhien leirin pääsiäistarinaan voi löytää siitä, kuinka Hännikäisen kirja nousee valoon siitä pimeydestä, jonka Kordelinin säätiön apurahajupakka, jossa erilaiset kulttuuritoimijat ryhmittyivät vaatimaan Hännikäisen apurahan perumista, yritti laskea hänen ylleen. Tällainen rinnastus olisi kuitenkin ehkä aivan liikaa, koska kyseiset kulttuuritoimijat ovat vain ja ainoastaan latteita, eivät millään tavoin saatanallisia voimia edustavia.

Hännikäinen kirjoittaa omasta näkökulmastaan ja kirjailijana. Olisi hienoa, jos joku viileän journalistisen otteen omaava kirjoittaja kronikoisi kirjassa esitettyjä - ja muita  - sananvapauden latistamiseen tähdänneitä toimenpiteitä hieman Kauko Kareen klassisen Tähän on tultu - kirjan tapaan. Se kaventaisi kirjallista rekisteriä, mutta laajentaisi yhteiskunnallista.

Syystä tai toisesta odotin Lihamyllyn olevan jonkinlainen ilkeäkin paljastuskirja, jossa selvitellään erilaisia kaunoja kovalla otteella, mutta sitä se ei varsinaisesti ollut. Se on ensinnäkin hyvä kirja täynnä hyvää tekstiä ja toisekseen rehellisen tuntuinen. 

ABC-kirjaa ehdin sitäkin vasta vain selailla. Kirja koostuu hakusanoista ja niiden määritelmistä, eli edustaa eräänlaista ensyklopedialistista asennetta. Se ei siis vaadi läpilukua. Otetaan esimerkiksi suvaitsevuuden määritelmän alku: "Asennoitumistapa, jonka synnyttää surumielisen alistunut havainto, että kaikkia erilaisia, ja  -mielisiä ei voi tappaa. On mahdollista suvaita vain sellaista mistä ei pidä...."

Mielyttävänä eleenä Kius oli laittanut tilaukseni mukaan myös Tuulia Matilaisen kirjan Kunnes kuulen niiden tulevan. En osaa siitä vielä sanoa muuta kuin, että otan sen mukana olemisen merkkinä siitä, että minun tulee suhtautua siihen vakavasti ja tutustua siihen kunnolla. Sen alku ainakin vaikuttaa hyvältä.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Elämäkertoja

 

Häpeäkseni luin Lauri Nurmen auktorisoimattoman elämäkerran Jussi Halla-ahosta, kun satuin sen vahingossa käsiini saamaan. Kirjan ongelma on se, että se perustuu aivan liikaa, tai lähes kokonaan, oletuksille ja arvioille siitä millaisesta ihmisestä kirjaa nyt kirjoitetaan. Sen ansiona on se, että Nurmi on aivan hyvä kirjoittaja ja avaa ikkunan siihen ajattelumaailmaan, jota hän itse edustaa. Itselleni se on lähes käsittämätön, vaikka monilla muillakin kuin Nurmella on samankaltainen ajatusmaailma, jossa etsitään ennakkonäkemysten mukaista motiivia sanojen takaa kiinnittämättä kunnolla, tai oikeastaan lainkaan, huomiota siihen mitä todella sanotaan.

Joka tapauksessa kirjassa oli tällainen teksti, jonka joku huimapää oli kirjoittanut Turun pyöräretken aikana tapahtuneesta vierailusta keskiaikaiseen kivikirkkoon: "Soinimaisen jesuiittamaisesti voisi sanoa, että se oli kuin minun sieluni: osittain pois rapsittu, mutta vielä elossa. Tästä alkaa matka takaisin siihen aikaan, kun seiniin vielä tehtiin maalauksia, joita aika ei pyyhi pois.” Todennäköisesti olen itse spammannut tuon Turun matkan jälkeisessä lievässä humalassa Scriptan vieraskirjaan. En muista noiden aikojen aikojen juttuja, mutta tuskin kukaan mukaan pyöräretken osallistujista on tuollaista kirjoittanut. Itse asiassa ihan ok. teksti, joka osoittaa, että pystyn myös järjestelmälliseen, hitaan toiminnan joukkojen edellytttämään etenemiseen, sillä  tuohon aikaan en ollut millään tavoin kiinnostunut Suomen katolisen ajan historiasta. Nykyisin olen.  Matka kyllä yleisemmälläkin kuin henkilökohtaisella tasolla  on johtanut kohti parempaa ja pysyvämpää.

Lupaankin tässä, että mikäli saan kunnallisvaaleissa enemmän kuin 30 ääntä kirjoitan tuon läpän pohjalta runollisen kvartetin, joka kuvaa vaikutelmia vanhasta messusta Pyhtään kirkossa olin sitten itse kirjoittanut tuon tai en.