perjantai 21. toukokuuta 2021

Ehdokas numero 189

 

Nykyisen politiikan suuria ongelmia on se, että mitä kauempana asioista ollaan, niin sitä enemmän niistä puhutaan. Hyvä esimerkki on arvopohja. Joskus ennen muinoin arvopohjalla oli politiikassa oikeaa merkitystä. Silloin Konservatiivi/Liberaali - erottelu oli merkityksellinen, koska sillä oli maailmankatsomuksellinen ja filosofinen merkitys sille miten hallinto yhteiskunnassa järjestettiin. Nykyisin itsellään filosofialla ja maailmankatsomuksella ei ole politiikassa merkitystä, koska kaiken keskiössä on vain se miten nykyinen tila voidaan säilyttää sellaisena, että jatkuva talouskasvu on mahdollinen. Politiikka nykyisin on vain ja ainoastaan talouskasvun mahdollistamista.

On selvää, että suuremmalla tai pienemmällä viiveellä talous seuraa aina kulttuuria, mutta nykyisin mitään ei voi vastustaa tai kannattaa kulttuuriin perustuvilla syillä, vaan esimerkiksi täysin ylimitoitettua maahanmuuttoa on vastustettava vain ja ainoastaan taloudellisilla syillä. Onhan se myös taloudellisesti tuhoisaa ja tulee hiljalleen vajottamaan Euroopan kurimukseen ja kulttuurillisesti iskukykyisen ja kansallisesti homogeenisten kauko-idän valtioiden markkina-alueeksi. Mutta tämä tapahtuu nimenomaan siksi, että eurooppalaiset kulttuurit kuolevat ja sulautuvat globalistiseen massaan ( joka muuten elää vain Euroopan alueella ). Ei siksi, että emme olisi osanneet tehdä oikeita sijoituksia oikeaan aikaan.

Silti enemmän kuin koskaan ennen puhutaan arvoista ja arvopohjasta. Eli siitä millä ei itse politiikan tekemisen kannalta ole nykyisin mitään tekemistä, koska niistä ei oikeasti saa puhua, vaan on vain hoettava niiden sisällöstä tyhjennettyjä nimiä. Ei rahalla ole moraalista arvoa. Sen käytöllä on, mutta nykyisin sen poliittisesti ainoa oikea käyttö on lisätä sitä. Antakaa siis keisarille kolikon molemmat puolet. Tämä on gnostilaisuutta, jossa kaikki asiat väännetään vastakohdikseen toisen puolen tuhoamiseksi.

Gnostilaisuudesta enemmän jossain seuraavassa kirjoituksessa. Esitän sen ilmenemisestä vain kaksi nopeaa esimerkkiä: 70-luvun suomipunk hoilaa nopealla ja innostavalla rytmillä kuinka kaikki on pelkästään tylsää ja harmaata, vaikka jokainen kuulija kuulee, että ainakin soittajilla on hauskaa; Timo K, Mukka kirjoittaa realistisen kuvauksen siitä, kuinka vasikka on paloiteltava lehmän pelastamiseksi tämän synnyttäessä, Rauli Molberg sitten haluaa filmata tämän "realistisesti" ja pistää filmiryhmän pilkkomaan syntyvän vasikan, joka muuten olisi syntynyt täysin normaalisti, eli tekee realistisesta todellisuudesta täyttä ( ja muuten myös kopioitua) fiktiota samalla tuhoten aitoa elämää. Se, että tätä realismin väärentämistä oman sisäisen maailman fiktiiviseksi kuvaukseksi, kutsutaan realismiksi, on gnostilaisuutta.

Täältä tähän. Ei ole nyt aikaa jatkaa tätä ajatuskulkua, mutta ehkä se jalostuu joksikin.

keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Television man

 


Katselen eduskuntakeskustelua EU:n yhteisestä budjetista, johon tulevaisuudessa kaikki maksamme veroa. Siitä ei kuitenkaan puhuta, vaan puhutaan kertaluontoisesta tukipaketista. Samalla lueskelen Timo Eskolan tekstiä Pride-kulkue kirkon sisäisen kiistan keskipisteenä - Case Räsänen, johon minut ohjasi Markku Hirnin teksti Timo Eskolalta hieno analyysi, mutta se ei ratkaise perusongelmaa.

Kuten jokainen ajatteleva ihminen olen jo muodostanut kantani EU:n pakettiin: se on huono sekä Suomen, että Euroopan kannalta, eikä sitä kannattaisi tehdä. EU:n ajaminen kohti liittovaltiota on kansojen ja kulttuurien erot huomioiden tuhon tie, eikä sillä kannattaisi jatkaa enää metriäkään. Jarrut voisi vetää pohjaan siis nyt.

Tuo on kuitenkin itsestään selvää, joten keskitytään enemmän Hirniin ja Eskolaan. 

Molempien tekstit ovat lähes puhdasta asiaa. Minua kuitenkin ihmetyttää miksi Hirn haluaa Eskolan esittävän henkilökohtaisen näkemyksen siitä miten homoseksuaalit voivat toteuttaa seksuaalisuuttaan. Eihän kirkon näkemys ole koskaan mikään henkilökohtainen näkemys, vaan se on kirkon parhaan tiedon mukaan Jumalan näkemys, johon yritetään sopeutua. Teologisessa mielessä individualistiset näkemykset ovat aina jonkinlaista kapinaa, eikä Eskolan, eikä kenenkään muunkaan velvollisuus ole olla vallankumouksellinen. Hirn ehkä ajattelee, että selibaatti ei ole tapa toteuttaa seksuaalisuutta, mutta kirkon yksinkertainen näkemys kuitenkin on, että avioliiton ulkopuolella tulisi elää selibaatissa. Se on yksi, ja ehkä paras tapa toteuttaa ihmisyyttään ja samalla seksuaalisuuttaan. 

Seksuaalisuuden toteuttaminen yleensäkään ei ole mikään pääsylippu taivastielle, vaan melkeinpä päinvastoin. Ja kirkko on olemassa vain ja ainoastaan siksi, että se ohjaisi ihmisiä taivastielle.

Toki nykyinen eetos, pitkälle freudilaisuudesta lähteneen mädätyksen vuoksi, lähtee siitä, että seksi on kaiken onnen lähde. Ellet paneskele kuin kani kaikkea mikä liikkuu, et oikeastaan elä ja koe mitään. Tämä eetos on kuitenkin täyttä roskaa, eikä sillä ole mitään kestäviä perusteita, vaan se on eetoksena itsetuhoinen. Irtonainen seksi, joka ei perustu mihinkään syvempään suhteeseen kumppanin kanssa on loppujen lopuksi vähän sama asia kuin söisi amerikkalaisen hampurilaisen, vaikka ei olekaan nälkä. Onhan se hetken kivaa, varsinkin, jos siinä vielä juo samalla hyvin brandattua Coca-Colaa. Ihmisen sielu/henki elää kuitenkin ikuisuuden ja vastaa tekemisistään. Ennen viimeistä tuomiota pitäisi kasvaa siihen mikä todella on tärkeää.

Evankelis-luterilainen kirkko on tehnyt virheen siinä, että se ei pidä enää avioliiton ulkopuolisia seksuaalisuhteita syntinä. Se on tavallaan luopunut kristillisestä opetuksesta ja kristillisestä ajattelusta. Ei ole ihmisten vika, että he eivät näitä asioita ymmärrä, koska katolinen- ja ortodoksinen kirkko, jossa nämä taivastien asiat ovat hallussa ovat täällä niin pieniä.

Tämän voisi jäsenellä paremmin ja muutenkin voisi kirjoittaa tästä enemmän, mutta tämä nyt tästä. Nyt aion keskittyä ilmaisen lentonäytöksen katseluun, kun Kymin kentän koneita tuossa taivaalla testaillaan.

torstai 6. toukokuuta 2021

Sananvapaudesta taas


 Päivi Räsäseen kohdistuvien oikeustoimien nostattama keskustelu pistää miettimään ansaitseeko suomalainen intelligentsija sananvapautta laisinkaan. Tuntuu siltä, että ei. 

Olisikin kehitettävä joku oikeudellinen järjestelmä, joka tyydyttäisi kulttuuriväkeä, toimittajia, yliopistoväkeä, evankelis-luterilaisen kirkon liberaaleja jne... eli noi yleisesti sanottuna humanistihumppaajia, mutta jättäisi niin sanotun tavan kansan ja heidän valitsemansa edustajat täysin rauhaan puhumaan ja kirjoittamaan, ja tietysti myös piirtämään, mitä mieleen kulloinkin lennähtää.

Tämän voisi toteuttaa vaikkapa niin, että nykyisestä Julkisen sanan neuvostosta, johon suomalainen intelligentsija on jo täysin sitoutunut, muodostettaisiin sananvapausrikoksia, kuten vihapuhetta ja kiihotusta intelligentsijan sisällä tutkiva elin. Sillä ei olisi tuomiovaltaa, mutta se tutkisi kaikki sananvastuun loukkaukset ja luovuttaisi tutkimusten jälkeen tuomitun oikeudelle tuomittavaksi tai vaihtoehtoisesti vapauttaisi tämän. Eli se toimisi hieman samalla periaatteella kuin inkvisitio muinoin.

Tällä olisi monia etuja, joista pienin ei ole se, että sinänsä järkevät lakimiehet ja tuomarit vapautuisivat velvollisuudestaan pohtia onko joku taas rikkonut lakia puhumalla vihaisesti. Intelligentsija taas suorastaan nauttisi tehtävästään. Sille olisi mitä suurinta iloa ja mielihyvää tuottavaa puuhaa vaahdota syytteistä puoleen ja toiseen miettien sananvastuun rajoja. Ja mikäänhän ei ole sille suurempaa, kuin hyökkääminen massana yksilön kimppuun, joten koko hommassa olisi tietty sankaruuden hohde mukana, kun intelligentsijalla olisi mahdollisuus luovuttaa vääräoppiset suoraan tuomarien käsiin varmana siitä, että tuomio myös napsahtaisi sellaisena kuin se on lakiin kirjattu. Lakiin tarvittaisiin vain pykälä, että Julkisen sanan neuvosto ratkaisee syyllisyyden sotarikoksiksissa ja rikoksissa ihmisyyttä vastaan. Siis vihapuheen ja kíihotuksen, eli väärät twiitit ja epäonnistuneet facebook-päivitykset muiden muassa, ja samalla määrittelee rangaistuksen tason väliltä sakot - mestaus Uuden musiikin kilpailun suorassa televisioinnissa.

Koko prosessi ei koskisi muita kuin suomalaisen intelligentsija edustajia. Tavallisilla pulliaisilla ei olisi mitään asiaa Julkisen sanan neuvoston eteen riippumatta siitä kuinka vihaisesti he itseään ilmaisisivat. Tavallisia pulliaisia olisivat ne, jotka eivät kuulu yllämainittuihin ryhmiin ja yllämainituista ryhmistä ne yksilöt, jotka eivät sitoutuisi Julkisen sanan neuvostoon, vaan julkisesti sanoutuisivat siitä irti.

Näin olisi rauha maassa.

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Yleisradio

 


I

Työhaastattelu:

- Päivää, tulin sen paikan takia.

- Kannatitteko vaaleissa Trumpia vai Bidenia?

- Bidenia jo pelkästään siksikin, että pendelöin miitteihin.

-  Paikka on teidän!

II

Yleisradio lienee suurin yksittäinen syyllinen siihen, että Suomen julkisen keskustelun henkinen tila vaikuttaa täysin jäykistyneeltä, jo kuivuneelta ddr:läiseltä betonilta. Se ei ole enää edes sen verran kosteaa, että sen kuivumisen seuraaminen olisi lievästi johonkin henkiseen liikkeeseen innostavaa.

Tänään suljin auki jääneen television, kun jälkiviisaat ryhtyivät keskustelemaan Päivi Räsäsen oikeusjutusta. Tulevaisuudessa pitää muistaa pitää se aina Chromecastilla.

On itse asiassa väärin, että Päivi Räsäsen mahdollinen harhaoppisuus tuomitaan suhteessa suomalaisen yhteiskunnan uuteen, liberaalin dogmatiikkaan. Poliittisesta harhaoppisuudestahan syytteissä on kyse. Ei mistään kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan. Asian tajuaa kuka tahansa muu kuin 60-lukulainen tuomari, joka istuu korvat imagininaarisesta kranaattikeskityksestä soiden Salamasodan juoksuhaudassa kieltäytyen tajuamasta. 

Olisikin oikein jos tuomiolla olisi vaikka liberaaliin dogmatiikkaan sitoutunut Yleisradio. Päivi Räsänen taas voitaisiin tuomita mahdollisista harhaopeista kristillisessä tuomioistuimessa. Oman käsitykseni mukaan hänen nyt syytteessä olevat lausuntonsa eivät johtaisi tuomioon ainakaan Katolisen kirkon normatiivisena pidetyn katekismuksen perusteella, mutta kukapa tietää? Teologiset tuomiot ovat kuitenkin monimuotoista, eikä täysin maallikoiden käsitettävissä.

Itse en ollenkaan tunnusta tätä "liberaalia" dogmatiikkaa, enkä sen perustalle rakennettua, massasieluun nojaavaa "inkvisitiota." Olisikin paljon suotavampaa, että meidät kristityt tuomittaisiin harhaopeista kristillisen dogmatiikan mukaisesti. Nykyisin kun vahvasti näyttää siltä, että harhaopeista on pakko kiivaasti tuomita.


perjantai 16. huhtikuuta 2021

Fasismia tarkkaileva antifasisti


Luin Aarni Virtasen kirjan Vennamo. Se on paljastava siinä suhteessa, kuinka samalla tavalla Perussuomalaisia on yritetty iskeä alas kuin SMP:tä aikoinaan. Äärioikeistolaisuus ja fasismi olivat iskusanoja jo 1970-luvulla. Rasismi tuli siihen kylkeen sitten myöhemmin.

Nuo nimenomaan ovat mainostoimistomaisia iskusanoja, koska niitä ei määritellä millään tavoin, eikä mitenkään esitetä perusteita sille miten SMP:n ohjelma - joka muistuttaa Saksan CDU/CSU:n ohjelmaa - olisi ollut fasistinen. Italian Fascistien kanssa sillä ei ole mitään yhtäläisyyksiä. Francolaisuuden kanssa ehkä enemmän, mutta Franco oli varsinaisesta fascismista selkeästi kauempana kuin pohjoismainen sosialidemokratia.

En jaksanut/ehtinyt pohtia asiaa enempää, joten piirsin nopeasti kuvan fasismia vastustavasta antifasistista. Jos se jotain suuntausta muistuttaa niin ehkä etäisesti saksalaista ekspressionismia, eikä ollenkaan selvärajaista ja dynaamista Italian futurismia. Kuva jää teknisesti ala-arvoiseksi, eikä ole aikomustakaan nysvätä sen kanssa yhtään kauempaa, mutta ehkä se tavoittaa jotain eetoksesta. Nykyinen meininki on yhtä sakeaa kuin saksalainen ekspressionismi. Ero on vain siinä, että silloin operoitiin taiteen alalla ja huumori oli mukana kuvioissa. Nykyisin operoidaan politiikan parissa ja huumori on täysin kielletty hedelmä.

Yhtäläistä ekspressionismiin on nimenomaan sameus. Varsinainen ekspressiivinen voima nykyajan antifasisteilta puuttuu kokonaan.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Pyhien leiri

 

Luin Pyhien leirin loppuun pitkänäperjantaina. Kirja todellakin on pääsiäiskertomus, mutta varsinainen pääsiäiskertomus on vain teema, jonka monet variaatiot peittävät. En tässä keskity muunnelmiin, vaan tähän pääsiäiskertomuksen ideaan.

Pyhien leiri ei ole suoraan käänteinen pääsiäiskertomus, koska Saatana, tuo valheen isä, ei siinä voita. Voitto jää harmaille gangesillaisille, joista ei todellakaan tiedä edustavatko he Jumalaa vai Saatanaa, tai edustavatko he mitään. Ovatko he edes he, vain ne?

Eurooppa häviää, mutta yksi kirjan keskeinen kysymys lienee se, ansaitseeko Eurooppa Jumalan kaitselmusta. Onko Eurooppa valmis kärsimään ja nousemaan ylös? Mikään Jumalan valtakunta kirjan Eurooppa ei todellakaan ole. Eikä sen häviötä voi pitää meidän Herramme tappiona.

Gangesilaisten voittokin on näennäinen. Todellisia voittajia kirjassa ovat ne hahmot, jotka Ranskan ilmavoimat pommittavat taivaaseen. He ovat persoonia ja heidän koomisuuteen asti ylväs olemuksensa on jotain, joka tuo kirjaan raikasta ja hengitettävää ilmaa sen alussa ja sen lopussa.

Saatanan kätyrit, joita kirja pääasiassa keskiosissaan kuvaa, eivät voita mitään. He ovat vuosikausia - tai paremminkin vuosikymmeniä, ellei -satoja - nakertaneet yhteiskuntaa saavuttaakseen tavoitteensa ja, kun he saavuttavat sen täysin ulkopuolisen voiman avulla he jäävät tämän voiman jalkoihin. He eivät enää ole mitään. Jos he eurooppalaisessa yhteiskunnassa saivatkin kukkoilla sen pinnalla, niin uudessa yhteiskunnassa heillä on korkeintaan hiljaisen palvelijan asema.

He ovat aina haaleita, eivät koskaan kylmiä, tai kuumia.

Koska edelleenkään en ole mikään kriitikko, en lähde analysoimaan tekstiä syvemmin. Tuon vain esiin tämän pääsiäiskertomuksen, joka on kirjaan sisään rakennettuna. Se ei siis ole täysin käänteinen, koska gangesilaisuus on kirjassa jotain ulkopuolista, jota ei kuvata kuin muutamien vastenmielisten hahmojen kautta. Hahmojen vastenmielisyys ei kirjassa korosta niiden voimaa tai uhkaavutta, vaan vain sitä, että ne todella ovat jotain muuta. Uhkaavaa on korkeintaan se, että ne ovat massoja. Erilaista ja monessa mielessä ikävää väkeä. Ja myös saastaista euroopan kannalta katsoen.

Ne eivät kuitenkaan ole Saatana, lähellekään. Saatana oikeastaan loistaa poissaolollaan kirjassa, mutta hänen kätyrinsä on kuvattu eloisasti ja yksityiskohtaisesti.

Kristusta kirjassa ole, joten siinä mielessä se ei ole pääsiäiskertomus käänteisessä mielessäkään. Saatana ei lyö Kristusta. Saatanan individualistiset enkelit, joita monet kirjan keskeiset hahmot edustavat, kyllä lyödään lakoon massojen epäjumalien toimesta ja he jäävät mitättöminä puurtajina massojen palvelukseen.

Ne, jotka ovat Jumalan puolella kuolevat kunnialla, mutta heitä eivät tapa gangesilaiset massat, vaan omat epäjumalanpalvojat, joista viime kädessä ei ole mihinkään. 

Jo ensi sunnuntaina on Jumalan laupeuden sunnuntai. Nähdään messussa.

----

Erittäin hyvä kirja, joka on täysin avoin muillekin tulkinnoille. Suosittelen. En oikeastaan pitäisi sitä edes dystopiana. Sen sisäisessä rakenteessa on jotain, joka kertoo, että voitto on aina lopulta sen, jolle se kuuluu:

https://www.youtube.com/watch?v=YrgOiOzFIEo

torstai 1. huhtikuuta 2021

"Give me back my name"

 

Piirtäminen niin, että ei ole mielessä mitään kuvaa siitä millainen piirroksesta pitäisi tulla, on hauskaa. Se on tavallaan lapsellista. Antaa vain kynän liikkua ja katsoo tuleeko tästä nyt mitään. Se on myös hyvä harrastus, jos joutuu jossain istumaan vasten tahtoaan ja voi korrektisti käyttää kynää ja paperia.

Nykyiset tabletit ovat parhaimmillaan kynää ja paperia paljon parempia välineitä päämäärättömään piirtelyyn. Valitettavasti paineen tunnistavia kyniä on tarjolla vain muuten selkeästi ylihintaisiin tabletteihin. Tabletin väittäminen työvälineeksi on murrosikäisen vitsi. Sen toteaminen hauskaksi viihdevälineeksi on totta.

Olisi itse asiassa ihan hienoa, jos yhteiskunta olisi lapsellinen. Lapsellisuuteen kuuluu aivan keskeisenä asiana viaton hauskuus ja luovuus. Toki siihen kuuluu myös silkkaa julmuutta, mutta on vanhusten velvollisuus kasvattaa siitä pois. 

Nyky-yhteiskunnan eetos ei kuitenkaan ole lapsellinen. Se on murrosikäinen, teinimäinen.  Vanhukset ovat joko unohtaneet velvollisuutensa tai eivät enää jaksa kantaa sitä. Jos pitäisi kuvata se miltä Suomen intellektuaalinen eetos näyttää pitäisi piirtää kuva, jossa murrosikäinen rap-"artisti" siteeraa Nietzscheä kömpelösti kirousten kera riimitellen ja vaatii itselleen oikeuksia. Paneeli 50-vuotiaita, mutta toki aina nuorekkaita, tätejä ottaa sitten tämän vaatimuksen vastaan ja välittää sen asiallisia kanavia pitkin kulttuuriministeriöön, joka 5-vuoden kuluttua myöntää kiroilevalle rap-artistille, joka edelleen on  henkisesti teini vaikka onkin jo 20-vuoden rajapyykin ylittänyt, apurahan. Siinäpä se. Muuta kulttuurielämää meillä ei enää juuri olekaan. Ei ainakaan maamme älyllisellä pintatasolla, jota media pyrkii kaikkiin koteihin välittämään.

Teinimäisyys on sekavaa, kiihkeydessäänkin tympeää; mistään mitään vilpittömän hauskaa löytämätöntä. Olisi parempi, jos olisimme lapsellisia.

Tämä kulttuurielämän rappio ei oikeastaan heijastu vielä tekniikan ja talouden aloille, mutta yhteiskunnalliseen keskusteluun se heijastuu todella voimakkaasti. Ajatellaan vaikka jotain eduskuntakeskustelua. Jos joku siellä erehtyy arvostelemaan vaikkapa tapaa, jolla joku saksalainen hallinnollinen järjestely on toteutettu, niin välittömästi tulee vastaus joltain ministeritason edustajalta. Hän pitää tunteisiin vetoavan puheen maailmanrauhasta, ihmisten oikeuksista, oikeusvaltioperiaatteesta, vallan kolmijaosta ja kaikista muista tyhjistä iskusanoista ja kysyy lopuksi omasta erinomaisuudestaan riemastuneena: "Minun on kysyttävä tieltä edustaja X, haluatteko te, että eroamme EU:sta"  Koko potentiaalinen epäkohta hallinnossa jää keskustelussa käsittelemättä kokonaan ja kaikki ovat tyytyväisiä siitä, että on löydetty teinimäinen tapa tyynnyttää kuohuvat tunteet.

Tätä tää on, voisi sanoa :)

Sille miksi niin sanotusta eetoksesta on tullut niin teinimäistä on monia selityksiä. Yksi ja aina hyvä on raha. Mediassa toimiminen on kuitenkin työtä sekin. Siitä saa palkkaa ja raha tulee mainostuksesta. Internetissä ansaintalogiikka suosii sitä, että tehdään ärsyttäviä juttuja, koska ne saavat eniten klikkauksia. Tämä on varmasti totta, mutta se on pinnallinen selitys. Uskallan väittää, että kyse on paljon syvällisemmästä, kulttuurimme ytimeen menevästä ongelmasta. Itselläni ei ole koulutusta, eikä pätevyyttä lähteä purkamaan sitä, eikä se tällä metodilla, jossa jokaisen tekstin on synnyttävä yhdellä istumalla, olisi mahdollistakaan. Koska lapsellisuudella on todistetusti :) puolensa, voin kuitenkin heittää jotain.

Ongelmana on vaa'an painuminen nominalismin puolelle nominalismin ja realismin välisessä taistelussa. Realismi tarkoittaa sitä, että käsitteet ovat todellisia: Ihmisellä ja edessäni olevalla pöydällä ja viinilasilla on muoto, forma ( tai idea ) ja nämä ovat täysin todellisina olemassa metafyysisessä todellisuudessa. Nominalismi taas toteaa, että ihminen, pöytä ja tuoli ovat vain nimiä, jotka on annettu havaituille ryhmille. Tämä on yksinkertaista, mutta tätä on paha selittää. Matematiikassa on esimerkiksi mietitty onko luku 2 ( tai joku muu luku ) todella olemassa vai onko se vain nimi, joka on syntynyt kuvaamaan kahden ryhmiä. Tästä voidaan päästä erittäin pitkälle teoreettisestikin, koska eri luvuilla on erilaisia ominaisuuksia, mutta joka tapauksessa keskeinen juttu on se ovatko käsitteet todella olemassa vai ovatko ne vain meidän ihmisten itsemme, kommunikaation ja kielenkäytön helpottamiseksi, luomia.

Vaikka oma iskulauseeni on "Yksityinen ei ole poliittista" ja olen lopen kyllästynyt kaiken teinimäiseen politisointiin, niin julkiset asiat ovat kuitenkin poliittisia asioita, joten päädyn portilla istuvana vanhuksena äänestämään realismin puolesta yhdellä äänellä. Realismia voisi myös poliittisesti edistää.

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Pessimismi on syntiä

 


Luin pitkästä aikaa muutakin kuin kristillisen kirjallisuuden klassikoita. Pyhien leiriä, joka on eräänlainen pääsiäiskertomus ja sisältää vahvan kristillisen ulottuvuuden, ehdin vasta vain selailla, mutta olen aiemmin lukenut sen Norman Shapiron englannin kielisenä käännöksenä Mika Keräsen suomennos on loistava ja hänen jälkisanansa vakuuttavia. Niiden osalta eri mieltä olen vain suhtautumisesta paavi Franciscukseen. Tai ei tiedä erimielisyydestä, mutta pitäytyisin tässä vaiheessa arvioista.  Fratelli tuttia en kyllä ole vielä lukenut, enkä ehkä luekaan. Pyhien leiri on joka tapauksessa kirja, joka kannattaa lukea ja on hieno kulttuuriteko, että se on luettavissa suomeksi.

Tilasin samaan pakettiin myös Timo Hännikäisen Lihamyllyn ( joka ilmestyessään jäi lukematta ) ja ABC-kirjan. Lihamyllyä lukiessa tuli optimistinen olo siitä, kuinka hyvä kirjallisuus näyttää löytävän paikkansa ja julkaisukanavansa suomalaisen kulttuuri-ilmaston ankeudesta ja latistamispyrkimyksistä huolimatta. Ylevän yhteyden Pyhien leirin pääsiäistarinaan voi löytää siitä, kuinka Hännikäisen kirja nousee valoon siitä pimeydestä, jonka Kordelinin säätiön apurahajupakka, jossa erilaiset kulttuuritoimijat ryhmittyivät vaatimaan Hännikäisen apurahan perumista, yritti laskea hänen ylleen. Tällainen rinnastus olisi kuitenkin ehkä aivan liikaa, koska kyseiset kulttuuritoimijat ovat vain ja ainoastaan latteita, eivät millään tavoin saatanallisia voimia edustavia.

Hännikäinen kirjoittaa omasta näkökulmastaan ja kirjailijana. Olisi hienoa, jos joku viileän journalistisen otteen omaava kirjoittaja kronikoisi kirjassa esitettyjä - ja muita  - sananvapauden latistamiseen tähdänneitä toimenpiteitä hieman Kauko Kareen klassisen Tähän on tultu - kirjan tapaan. Se kaventaisi kirjallista rekisteriä, mutta laajentaisi yhteiskunnallista.

Syystä tai toisesta odotin Lihamyllyn olevan jonkinlainen ilkeäkin paljastuskirja, jossa selvitellään erilaisia kaunoja kovalla otteella, mutta sitä se ei varsinaisesti ollut. Se on ensinnäkin hyvä kirja täynnä hyvää tekstiä ja toisekseen rehellisen tuntuinen. 

ABC-kirjaa ehdin sitäkin vasta vain selailla. Kirja koostuu hakusanoista ja niiden määritelmistä, eli edustaa eräänlaista ensyklopedialistista asennetta. Se ei siis vaadi läpilukua. Otetaan esimerkiksi suvaitsevuuden määritelmän alku: "Asennoitumistapa, jonka synnyttää surumielisen alistunut havainto, että kaikkia erilaisia, ja  -mielisiä ei voi tappaa. On mahdollista suvaita vain sellaista mistä ei pidä...."

Mielyttävänä eleenä Kius oli laittanut tilaukseni mukaan myös Tuulia Matilaisen kirjan Kunnes kuulen niiden tulevan. En osaa siitä vielä sanoa muuta kuin, että otan sen mukana olemisen merkkinä siitä, että minun tulee suhtautua siihen vakavasti ja tutustua siihen kunnolla. Sen alku ainakin vaikuttaa hyvältä.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Elämäkertoja

 

Häpeäkseni luin Lauri Nurmen auktorisoimattoman elämäkerran Jussi Halla-ahosta, kun satuin sen vahingossa käsiini saamaan. Kirjan ongelma on se, että se perustuu aivan liikaa, tai lähes kokonaan, oletuksille ja arvioille siitä millaisesta ihmisestä kirjaa nyt kirjoitetaan. Sen ansiona on se, että Nurmi on aivan hyvä kirjoittaja ja avaa ikkunan siihen ajattelumaailmaan, jota hän itse edustaa. Itselleni se on lähes käsittämätön, vaikka monilla muillakin kuin Nurmella on samankaltainen ajatusmaailma, jossa etsitään ennakkonäkemysten mukaista motiivia sanojen takaa kiinnittämättä kunnolla, tai oikeastaan lainkaan, huomiota siihen mitä todella sanotaan.

Joka tapauksessa kirjassa oli tällainen teksti, jonka joku huimapää oli kirjoittanut Turun pyöräretken aikana tapahtuneesta vierailusta keskiaikaiseen kivikirkkoon: "Soinimaisen jesuiittamaisesti voisi sanoa, että se oli kuin minun sieluni: osittain pois rapsittu, mutta vielä elossa. Tästä alkaa matka takaisin siihen aikaan, kun seiniin vielä tehtiin maalauksia, joita aika ei pyyhi pois.” Todennäköisesti olen itse spammannut tuon Turun matkan jälkeisessä lievässä humalassa Scriptan vieraskirjaan. En muista noiden aikojen aikojen juttuja, mutta tuskin kukaan mukaan pyöräretken osallistujista on tuollaista kirjoittanut. Itse asiassa ihan ok. teksti, joka osoittaa, että pystyn myös järjestelmälliseen, hitaan toiminnan joukkojen edellytttämään etenemiseen, sillä  tuohon aikaan en ollut millään tavoin kiinnostunut Suomen katolisen ajan historiasta. Nykyisin olen.  Matka kyllä yleisemmälläkin kuin henkilökohtaisella tasolla  on johtanut kohti parempaa ja pysyvämpää.

Lupaankin tässä, että mikäli saan kunnallisvaaleissa enemmän kuin 30 ääntä kirjoitan tuon läpän pohjalta runollisen kvartetin, joka kuvaa vaikutelmia vanhasta messusta Pyhtään kirkossa olin sitten itse kirjoittanut tuon tai en.