sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Tyhjästä on paha nyhjästä

Joukko-oppia opiskellut nuoripari palaa kaupasta
hämmentyneenä tyhjän joukon ongelmasta.

E. Michael Jonesin kirja Logos Rising, a history of ultimate reality on selvästi parempi kuin odotin. Tietyllä tavalla ärsyttää Jonesin tapa lähestyä asioita journalistisesti ajankohtaisten asioiden ja historiallisten anekdoottien kautta, mutta se on myös kirjan vahvuus, koska se tekee siitä kiinnostavan. Voimme helposti lukea parempaa ja kestävämpää filosofointia moniltakin dominkaaneilta, mutta ne eivät koskaan hyökkää täysillä sen tosiasian kimppuun, että ympärillämme oleva maailma on käytännössä hylännyt metafysiikan kokonaan tieteellisenä pidettyjen praktiikoiden joukosta. E. Michael Jones sen sijaan antaa palaa täysillä iskiessään Dennettin, Hitchensin ja Hararin kaltaisten helppoheikkien kimppuun ja tuodessaan samalla esiin sen, mistä ajatteluperinteestä nämä oman elämänsä starat nousevat. 

Olen vasta toisessa luvussa, kirja on aika raskaslukuinen, enkä lähde antamaan mitään kritiikkiä. Sen verran voi sanoa, että Suomen Perustan ei olisi kannattanut sitä julkaista edes tarjottaessa. On kuitenkin mukavaa meditoida vaikka seuraavaa vanhaa huomiota, joka kirjassa heti alussa esitetään: “Jos ainoastaan fyysiset/käsinkosketeltavat asiat ovat todellisia ja kaikki muu on narratiivia, niin mitä voimme silloin sanoa ajatuksesta, että vain fyysiset asiat ovat todellisia?”

Tätä sopii miettiä.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Todellisia probleemeja


Nyt, kun olen muutamana iltana istunut kuistilla nauttimasta hyvästä kirjallisuudesta on siihen ilmestynyt kahdesti harmaavalkoinen, pirteän näköinen kissa. Ensimmäisellä kerralla se seurasi teenjuontiani aivan rauhallisesti pitkään tuijottaen, mutta heti kun kysyin siltä: "Kenen kissa sinä olet?" se ponnahti vikkelästi karkuun. Toisella kerralla se jo kierteli vapaammin ja aina välillä vähän vilkuili. Lopulta se ryhtyi nuuhkimaan ovea ja tuijottamaan sitä, joten kysyin: "Haluatko sisään?" Asiallinen kysymys sai sen taas pingahtamaan karkuun.

Näyttää olevan aivan selvää, että kissat eivät joko pidä siitä, tai eivät ainakaan ymmärrä, kielellistä kommunikointia ensi kohtaamisten aikana. Henkilöön menevät kysymykset yleisesti ottaen ovatkin tyhmiä kaikissa tilanteissa.

Kissa voi olla villiintynyt. Ainakin arkuus viittaa siihen. Siinä tapauksessa voisi osoittaa sille ruokaa tarjoamalla, että palvelualttiutta kyllä löytyy lokoisammankin elämän, kuin villielämän viettämiselle. Toisaalta pitää varmaan kysellä ensin naapureilta, jos se onkin jonkun heistä kissa. Siinä tapauksessa täällä saa aina käydä, mutta asumaan ei parane ruveta, eikä ruokaa odottaa. Ehkä ruoan sijaan voisi kokeilla myös jonkinlaista muuta sanallista lähestymistä kuin tyhmää kysymystä osoittamaan, että kyllä siinä pihassa saa pyöriä ihan vapaasti, eikä karkuun tarvitse lähteä. Niin kauaa ei kuitenkaan jaksa paikallaan hiljaa olla kuin patsas, että kissa itse tulisi tutustumaan.

Katsellaan ja lueskellaan sillä välin epäkorrektiakin kirjallisuutta, kun sitä vielä on tarjolla. Ei ole kauaa. Senkin jälkeen pysyy kyllä totena se, että huolimatta pitkästä yhteisestä evoluutiohistoriasta on kissan kanssa vaikea jutella.

torstai 11. kesäkuuta 2020

Maalauksia 010

Ylikoulutettu Joni Lordi keskittyy
urkusooloon kesäfestareilla.
Uskon siihen, että suomalaisessa mielenmaisemassa ja ajattelussa olisi hyvin tilaa ja vapautta sille keskustelulle jota Suomen Perusta, ja jotkin muutkin poliittiset ajatuspajat pyrkivät herättämään. Usein tämä usko on kyllä kovalla koetuksella, koska suomalaisessa mediassa tällaista tilaa ei ole lainkaan. Viimeksi sitä on ollut joskus silloin, kun Kauko Kare julkaisi hienon, journalistisen raporttinsa Tähän on tultu. Sen jälkeen se on suljettu pakastimeen ja jäädytetty täysin. Mitään sen kaltaista ei nykyisin voi julkaista kuin omakustanteina, jotka julkisuudessa vaiennetaan täysin, tai pienkustantamojen, jotka sitten suljetaan erilaisilta kirjamessuilta, kautta.

Median kohokohtia ovat nykyisin ylipitkät “featuret”, joissa aidot ihmiset seikkailevat toimittajan luomassa ympäristössä lausumassa asioita, jotka toimittaja on jo ennen jutun kirjoittamista päättänyt heidän suustaan saada juttuun sopivalla tavalla. Tämä ei kaikeksi onneksi myy, mutta sillä pidetään yllä arvostusta piireissä.

En ole tarkemmin tutustunut Jukka Hankamäen Totuus kiihottaa kirjan aiheuttamaan kohuun koska en jaksa pilata sellaisella päivääni. Jos Suomen Perustan ratkaisu on joku muu kuin palauttaa kirja julkaisuun pidän sitä selkeänä tappiona sananvapaudelle ja poliittiselle keskustelulle. On aivan ilmiselvää, että yli 400-sivuisesta kirjasta on haettu pari raflaavaa kohtaa, joista sitten on kuumeisella ylitulkinnalla päädytty omassa päässä syntyneeseen kuvaan, jossa Hankamäki kehottaa raiskaamaan naisia, koska naiset itse haluavat sitä. Tai jotain vastaavaa. Tällainen kohu on myös ainoa asia, joka saa keskiverron päätoimittajan lukemaan kirjasta ne kohdat, jotka twitteristä on hänelle syötetty. Ja ryhtymään sitten konemaisella varmuudella naputtamaan oudon sentimentaalista filosofiaansa pääkirjoitukseksi ilman, että itse tutustuu edes kirjan sisällysluetteloon. Se on aidosti surullista ja ikävää niin kauan, kuin media vielä on ohjailevinaan poliittista keskustelua maassamme. Ministereille tämä sopii hyvin, koska se tukee heidän pyrkimystään katkaista Perussuomalaisen ajatuspajan rahoitus.

Media on Suomessa nimenomaan vapaan poliittisen keskustelun latistaja ja tappaja.

Muilta ajatuspajoilta ehkä odottaisi jonkinlaista tukea, mutta se on kai aika turhaa. Yleisestikin ennustan liberaalia pöyristymistä jokaiselta suunnalta. Jopa niiltä liberaaleilta suunnilta, jotka ovat pitäneet keskustelua näistä asioista tärkeänä. Ollaan kuitenkin Suomessa ja täällä ajatuspajan varsinainen tehtävä ei ole ajatella ja esittää haastaviakin ideoita, vaan toteuttaa ministeriössä määriteltyä arvopohjaa. Muuten voi huomata jääneensä julkaisemaan ajatuksiaan ihan vain itsekseen.

Itse ehdin lukea verkosta kirjan 11. luvun, josta napatut sitaatit ovat kuulemma aiheuttaneet eniten kohua. Sen perusteella on aika selvää, että sitaattien avulla on liikkeelle pantu se sama aivoton pataljoona, joka on myös Päivi Räsästä ja Aito avioliitto-ryhmää koskevien kohujen takana. Oma näkemykseni seksistä ja avioliitosta myötäilee enemmän näitä konservatiivisempi voimia kuin Hankamäkeä ja olisin ehkä jättänyt koko luvun pois Suomen Perustan julkaisusta, koska siitä jää vähän sellainen maku, että postmodernistit tappelevat postmodernismin raunioilla siitä kuka saa harrastaa vapaata seksiä ja kenenkin kanssa. Dialogi erilaisten gendeteoreetikkojen kanssa on täysin turhaa ja hedelmätöntä ja se johtaa aina vain tiukempaan ja tiukempaan seksuaalisuuden julkiseen valvontaan. Luku sisältää kuitenkin erittäin hyvin raportoitua kuvaa siitä miten ontosti media näitä asioita käsittelee, joten ehkä se olisi mennyt minultakin läpi, jos olisin ollut sensuroivina silminä. Kaikki selitykset siitä, että nyt on päässyt vahingossa jotain outoa läpi ovat ihan turhia. Suomen Perusta ei ole, eikä tarvitse ollakaan, mitenkään erityisesti profiloitunut pitämään siveellisyyttä, hyveellisyyttä ja avioliittoa seksin parhaina ilmenemismuotoina, vaan käsittääkseni koko puolueessa ollaan aika lailla nykyisen harhan vallassa näissä asioissa. Varsinkin siveellisyyttä, avioliiton odottamista ja aviollisen uskollisuuden vaatimusta pidetään kai jopa naurettavina. Se on ihan ok, mutta silloin tällaisten tekstien päästäminen läpi ei oikeastaan voi olla vahinko, vaan jopa velvollisuus, jos asioista halutaan vapaata, yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua.

Tavallaan tämän voisi kuitata pienenä kesäkohuna, mutta onhan tämä myös vakavampi juttu siinä mielessä, että genderteoreetikkojen kanssa on lähdetty leikkisotaan niiden omilla aseilla ja nyt joudutaan tulevaisuudessa myötäilemään heitä kaikessa julkaisutoiminnassa ja pitämään erityisen tarkkaa huolta siitä, että heitä ei loukata missään julkaisutoiminnassa.

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Kassandran huokaus

Kissa kylmällä pöydällä
Olen aina ollut aistivinani Sarasvuossa jonkinlaista rehellisyyttä vaikka hänen teologiset pohdintansa ovatkin onnettomia. Hänen keskusteluohjelmansa Kassandran huuto pyörii youtubessa. Sen ensimmäinen jakso, jossa haastateltavana oli Tuomas Malinen on täyttä asiaa. Sitä voi jopa pitää eräänlaisena Kassandran huutona. Sen sijaan keskustelua Jari Ehrnroothin kanssa en tajunnut ollenkaan. Mitä tässä leppoisassa jutustelussa oli sellaista mikä pitäisi kuulla varoituksena ja ennen kaikkea mikä esitetyissä näkemyksissä oli sellaista, että jopa Ehrnroothin fyysistä koskemattomuutta on uhattu?

Keskeisin näkemys, jonka sain poimittua, vaikutti olevan se, että luomiselle ja luojalle perustuvat ajatukset ihmisioikeuksista pitäisi korvata uudella ajattelulla, koska me tiedämme, että maailmaa - ja ihmistä - ei ole luonut luoja, vaan evoluutio. Tässä on jo tietysti se ajatustason virhe, että evoluutio ei luo mitään, vaan korkeintaan muokkaa olemassaolevaa materiaa sattumien kautta suvunjatkamisen yhteydessä. Jopa evoluution sisällä se mikä luo uutta elämää ja miksi on vielä vastaamaton mysteeri. Pelkkä seksihän se ei ole, koska lähes kaikki lajit pyrkivät pitämään huolen jälkikasvustaan. Niillä täytyy siis olla joku tahto elämän jatkumiseen oman olemassaolon yli. Mutta antaa sen olla, sillä hämmentävää on se mikä tässä näkemyksessä on nykyisin niin haastavaa, että se aiheuttaa suuttumusta, vihaa ja jopa fyysistä uhkailua? En tältä istumalta nimittäin usko, että Ehrnrootia uhkailisivat fundamentalistitset kristityt. Muslimeja hänen puheensa ei taas todennäköisesti edes kiinnosta. Katolinen kirkko häntä ei ainakaan uhkaa, tuskin edes ortodoksinen vaikka siellä suunnalla ajoittain spontaanimpia ollaankin.

Ohjelmassa keskusteltiin pinnalta raapaisten myös Kantin ja Nietzschen kaltaisista epäonnistuneista filosofeista, mutta ne lähinnä vain mainittiin muistaen sanoa, että Nietzschen ajatus yli-ihmisestä on käsitetty väärin, mikä on suurinpiirtein sama asia kuin sanoisi, että Jerimian valitusvirret on ymmärretty moraalifilosofisesti väärin. Ei sen kummempaa. Ainakin jälkimmäisen voi sanoa koska tahansa ilman, että kukaan nokkaansa kopauttaa. 

Luultavasti onkin niin, että jumalattomille "hyviksille" ihmisoikeudet ovat juuri se sokea piste, joka aiheuttaa raivoa. Myös Halla-ahon taannoinen kirjoitus ihmisarvosta aiheutti suurta närästystä niissä piireissä. He ovat tilanteessa, jossa heillä ei ole mitään objektiivista määritelmää ihmisarvolle ja ihmisoikeuksille, koska he eivät enää usko ihmiskunnan ulkopuoliseen luojaan, joka voisi määritellä, ja on toki määritellytkin, ihmisoikeudet. Heillä on vain tunne, että ihmisillä pitää olla arvo ja oikeudet, mutta tämän tunteen pukeminen rationaaliseen, sanalliseen muotoon ilman Jumalaa on vaikeampi rasti kuin voisi kuvitella. Itse asiassa se ei onnistu koskaan, vaan edessä on aina umpikuja ja päädytään siihen, että ihmisellä oikeastaan on vain instrumentaalinen arvo.

Odotin, että Jari ja Jari olisivat päätyneet johonkin tällaiseen keskusteluun:

- Kuka sen ihmisen arvon sitten Jari määrittelee?
- Kyllä sen Jari määrittelee ihminen itse.
- Eli me voimme määritellä sen tässä ja nyt?
- Miksinpä ei Jari. Me olemme ihmisiä siinä missä kuka tahansa muukin.
- No ruvetaanpa määrittelemään.

Tuohon ei kuitenkaan menty ja ohjelma siis jätti ihmetyksen valtaan siitä, että mikä tekee Ehrnroothista vihatun. Nuo ihmisoikeudet ovat vain oma arvaukseni. Voi olla, että myös se, että Ehrnrooth ei näe sosialistista hyvinvointiyhteiskuntaa parhaana mahdollisena yhteiskunnan mallina aiheuttaa vihaa, mutta niin aina.

Ehrnrooth puhui myös sosialismista, nationalismista ja liberalismista modernin maailman suurina poliittisina aatteina asettaen ne vastakkain tai jonkinlaiseen kilpailuasemaan. Tosiasia, jota esimerkiksi Fukuyama piti itsestään selvyytenä on kuitenkin se, että liberaali demokratia edellyttää nationalismia. Ei sitä muuten edes ole. Nykyisten poliittisten ajattelijoiden ongelma on, että nationalismia lähestytään vain tunnetasolla tyyliin "pitäiskö mun olla samanlainen kuin naapurin Pena" eikä hallinnollisena rakenteena, jossa kansakunta demokraattisesti hallitsee itseään. Sellaisena se kuitenkin on demokratian edellytys itsestään selvistä syistä. Mitä on liberalismi ilman demokratiaa? Se olisi haastava keskustelun aihe, mutta siihen ei nyt päästy.

Ihan suositeltava keskustelu joka tapauksessa. Nationalismi mahdollistaa sen, että Jari ja Jari voivat kauniilla suomen kielellä keskustella suomalaisessa internetissä myös käsittämättömistä aiheista ja ehkä omalta osaltaan jotenkin vaikuttaakin tulevaisuuden politiikkaan demokratian puitteissa. Anarkomonarkistina pystyn aika rennosti hyväksymään sen ilman sen suurempia tunteita.

torstai 4. kesäkuuta 2020

Maalauksia 009

Androgyyni helsinkiläistarjoilija odottaa tilausta englanniksi.
Tunnustan lukeneeni eilen kuistilla netistä Ilkka Remeksen kirjaa Kremlin nyrkki. Edelleen jatkuva helikopterin pörrääminen kylän yläpuolella on silti liioittelua.

Kirjasta oli mukava huomata, että muutkin kuin minä ja Kouvolan valtuusto ovat ajatelleet syvempää yhteistyötä Kiinan kanssa mahdollisuutena. Kirjan lopussa Remes ainakin väittää keskustelleensa monien asiantuntijoiden kanssa kirjan käsittelemistä aiheista.

Itse aikanaan ajattelin asiaa ihan kulttuurisessa mielessä ikivanhan, jo ennen kommunismia, liberalismia ja muita nykyaja kotkotuksia, syntyneen iskulauseen: "keskuksen valtakunta säteilee harmoniaa ympärilleen." pohjalta. Suomi olisi niin kaukana keskuksesta, ja Venäjä vielä välissä, että kiinalaisilla tuskin olisi mitään intressejä puuttua suomalaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin. Saisimme olla aivan kuten haluaisimme, mutta turvassa ulkoisilta hyökkäyksiltä. Todennäköisesti voisimme jopa Shanghain sopimuksen turvin rakentaa Tallinnan tunnelin kautta luotijunayhteyden Marin tasavaltaan koko maailman ihmeteteltäväksi ja pällisteltäväksi. Remes tyytyy kirjassaan vain 40 minuutin yhteyksiin Turusta ja Tampereelta Helsinkin ja kahden tunnin yhteyteen Helsingistä Ouluun, mutta dekkareiden kirjoittajilla on tiettyjä realismin asettamia rajoitteita aina.

En edelleenkään ole mikään kriitikko, eikä Remeksen edustama genre ole ihan omien kirjallisten mieltymyksieni mukaista. Silti voin ladata hyvin mielin sen lattean fraasin, että kirja piti otteessaan.  En pidä siitä jännistysromaaneihin tulleesta tyylistä, jossa ne kirjoitetaan jo valmiiksi elokuva tai tv-sarja mielessä, mutta ilmeisesti se on kansainvälinen tyyli nykyään. Ihmettelenkin miksi tästä ei tehtäisi televisiosarjaa vaikkapa Yleisradion - joka taitaa olla ainoa mahdollinen suomalainen rahoittaja - toimesta. Mikäli ammattilaiset olisivat asialla potentiaalia olisi vaikka minkälaiseen menestykseen. Ja myös jatkokausiin, joissa kirjassa muotoutuvaa maailmanpoliittista tilannetta voisi käyttää taustana.

Kirjan loppua voi pitää, paitsi hyvänä 'cliffhangerina' toiselle kaudelle, myös ironisena kannanottona. Yhteistyö Kiinan kanssa olisi todellakin ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin, joita hallitus toisensa perään pyrkii ratkaisemaan. Ei puuttuisi työvoimaa, josta aina on puute, silloin kun rahat ovat loppussa ja kaikki työttöminä, eikä halua rakentaa viimeisen päälle uskomatonta teknologiaa yhdistämään Suomen metropolit toisiinsa ja valaisemaan niitä uusimmilla energialähteillä. Eikä Osmo "Ode" Soininvaarankaan tarvitsisi enää syödä nepalilaisen orjatyövoiman tekemää ruokaa Helsingissä koska kiinalaisesta keittiöstä, johon olemme tutustuneet vasta pintapuolisesti, on kyllä ihan jokaiseen lähtöön.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Maalauksia 008

Soluttautuneet Chelsea Headhuntersit johtavat feminististä
protestia kohti jyrkännettä.
Muhammed-pilakuvajupakan aikana tuli todettua, että elämme maailmassa, jossa jonkun viattoman pikkutytön sanat sytyttävät maailmanpalon. Silloin ajattelin, että se tapahtuisi jonkinlaisesta tahattomasta kipinästä lähtevänä, mutta nykyisin, kun faktoihin ajattelunsa perustava länsimainen tiedeyhteisö pitää johtavina filosofeinaan Greta Thunbergin ja Billie Ellishin kaltaisia ajattelijoita tilanne on toinen. Kyllä siihen mennään ihan hurmioituneen joukkosielun ohjauksessa. Oikeastaan vain asekuntoisen nuorison suhteellinen vähyys länsimaissa vaikuttaa olevan ainoa palettia todella kasassa pitävä tekijä.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Maalauksia 007

Eurogirl is ready for a revolution
Amerikka on maa, jossa satumaisen rikkaat, suljetuilla asuinalueilla asuvat poptähdet lietsovat köyhiä tuhoamaan omat slummiutuneet asuinalueensa ja yksityisyrityksenä tasaisin väliajoin, jotta rakentaminen ja kauppa pysyvät oligarkkien käsissä. Tästä toiminnasta, jota kutsutaan heidän intellektuaaliseksi omaisuudekseen, he ottavat suuren korvauksen.

Amerikkan luovaa vahvuutta osoittaa, että sama toiminta leviää, esikuvaa pakotta seuraten, myös Eurooppaan ja sen periferioihin.

Tavallaan valitettavaa, että Amerikkan hyvät sanomalehtikolumnistit eivät ole täällä samalla tavalla matkittuja:

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Maalauksia 006

Peljästynyt Umberto Eco
Bloggerin eilinen käyttöliittymä oli ilmeisesti jostain satunnaisesta syystä tai virhepainalluksesta esiin ponnahtanut Android-sovelluksen käyttöliittymä. En usko, että vaatimaton valitukseni olisi näin nopeasti saanut Googlen palaamaan entiseen.

En tiedä USA:n mellakoista muuta kuin sen, mitä nopeasti olen Facebookiin linkattuja uutisjuttuja ja niiden otsikoita silmäilyt. Yleisvaikutelma niistä on, että protestit ovat oikeutettuja USA:n sisäisen poliisiväkivallan ja rasismin vuoksi.

Olivat tai eivät, niin uskoisin myös poliisien ja muiden vastaavissa tehtävissä olevien olevan erittäin kyllästyneitä tilanteeseen. Heidänkin mittansa on todennäköisesti täysi. Olisiko kovinkaan paha asia, jos he tässä tilanteessa löisivät yleisen turvallisuuden osalta hanskat tiskiin ja vetäytyisivät suojelemaan vain omia perheitään ja omia läheisiään ylenmääräiseltä ryöstelyltä ja väkivallalta?

Poliisit ja muut turvallisuusalan ammattilaiset tässä kuitenkin etulinjassa ovat ottamassa vastaan kansalaisten suuttumusta joistain yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista joihin heillä itsellään ei ole juuri sen suurempia mahdollisuuksia vaikuttaa kuin kenellä tahansa muullakaan kansalaisella.

Mikäli turvallisuusalan ammattilaiset tekisivät niin ei protestoijia ja heidän poliittisia tukijoitaan pidettäisi erossa toisistaan, vaan he voisivat vapaasti kohdata toisensa. Tällä voisi olla jo vaikutusta yhteiskuntaan, sillä slummeista jonne protesteja pyritään eristämään on hyvin vaikea lobata Washingtonin päättäjiä. Yliopistot, mediakampukset, suljetut asuinalueet, tarkoin vartioidut pilvenpiirtäjät ja vastaavat paikat ovat niitä, joissa päättäjiä tehdään ja joissa päättäjät asuvat. Niissä on myös eniten ymmärrystä protesteille. On omanlaistansa rakenteellista väkivaltaa, että nämä kaksi, yhteiskuntaa samaan suuntaan muuttamaan pyrkivää voimaa nykyisin eristetään niin täysin toisistaan.

Joka tapauksessahan on selvää, että jos nämä mellakat entiseen tapaan jossain vaiheessa laantuvat ovat seuraavat jo ovella odottamassa. Ja se johtuu suurelta osin juuri tuosta kahden prostestoivan ryhmän tehokkaasta eristämisestä toisistaan. Sille asialle olisi siis tehtävä jotain.