sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ääripäät

En ole osannut koskaan pitää itseäni minään tolkun ihmisisenä. Käsite muistuttaa liikaa porvaria, joka tietysti on ihan kunnioitettava ja taloudellisesti toimelias yhteiskunnallinen asema,  mutta kulttuurisena poroporvarillisuutena tuo mieleen Nabokovin hienossa Gogol-elämärrassa kuvaamat poshlostin ihailijat. Kirja oli minulle nuoruudessa tärkeä ja on jättänyt jälkensä: minusta ei porvaria tullut :)

Nabokovin sanoin on "kaamea poshlostin juonne" niissä puheissa, joita nykyisin enenevässsä määrin tolkun ihmisistä pidetään. On hämmästyttävää, että erityisesti Suomen ( luterilaisissa ) kristillisissä piireissä erittäin järkevätkin ihmiset näkevät itsensä voimattomina, koska erilaiset ääripäät ovat muka kaapanneet heidän aatteensa. Kristittyjen, jos keiden, pitäisi osata olla tällaisten laatikoiden ulkopuolella ja pitää oma linjansa riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Silti sieltä suunnastaa kuuluu aina vain enemmän huolta siitä, "etteivät vain väärät ihmiset kannattaisi samoja asioita kuin me ja emme me vain näin joudu huonoon valoon poroporvarillisen globalismin rahakkaiden edustajien silmissä: Emme oikein uskalla vastustaa aborttiakaan, koska se olisi sitten sitä Sorosin vastustamista."  Tämä ei välttämättä ole esteettistä poshlostia, mutta aatteellista sellaista se kyllä on. Toisaalta tämä on aika puhtaasti suomalainen ja ruotsalainen ilmiö. Ehkä se on voimissaan myös pohjoisessa Saksassa, mutta mitä enemmän katolisille alueille mennään sitä enemmän sen vaikutus vähenee. En ole kypsä arvoimaan niitä teologisia syitä mistä tämä johtuu, mutta sanoisin, että katolinen kirkko ymmärtää välittävänsä puhdasta totuutta, joten sen ei tarvitse olla huolissaan siitä miten maallinen ympäristö suhtautuu siihen. Ihmisen poliittiset näkemykset voivat olla mitkä tahansa, rikoksen hän tekee vasta, jos hän toimii Jumalan käskyjä vastaan.

Mitä Perussuomalaiseen puolueseen, joka Suomessa on näiden näkemysten keskeinen innoittaja, tulee,  niin puolue ei todellakaan edusta mitään äärilaitaa. Kansallismielisyys on ihmisoikeuksien laajentamista poliittiselle tasolle ja ainoa mahdollinen perustaja maailman kansojen rauhalliselle rinnakkaiselolle. Ennen kaikkea se on maan hiljaisten aate kaikkialla maailmassa. Siis niiden ihmisten, joille sosialisteilla, luterilaisella kirkolla ja vihreillä ei ole muuta sanottavaa kuin se miten heidän pitäisi elää parempien ihmisten asettamien säädösten alla, koska he tyhminä ovat kyvyttömiä huolehtaminaan omista asioistaan ja tarvitsevat poshlostin lietsomaan tunteellisuuteen jalosti tukahtuvan "porvariaatelin" apua.

Toisaalta luterilainen kirkkokin yllä tarkoittaa vain luterilaisen kirkon mediaa ja sen kellokkaita. Väittäisin, että luterilaisen median ja luterilaisen kirkkokansan välillä suurempi kuilu kuin konsanaan perussuomalaisten ja vasemmistoliittolaisten. Olisi kiva yllätys, jos luterilainen kirkko onnistuisi kuromaan tuon kuilun umpeen.

Yhteiskunnallisesti en ole huolissani. Kansallismielisillä liikkeillä Euroopassa ei ole mitään pyrkimystä väkivaltaisiin ratkaisuihin. Suomessa nyt kaikkein vähiten. Ihan siististi se Neuvostoliittokin hajosi. Mikäli EU ei pysty samaan, niin uhka tulee ihan muulta muualta kuin demokraattisesti valtaan äänestettyjen kansallismielisten suunnalta, joiden tavoite ei ole edes hajoittaa EU:ta, vaan rajoittaa sen valtaa Euroopan kansojen ja kulttuureiden yli.

Poliittiset ääripäät ovat siis edelleen kansallismielisyys ja imperialismi, jota nykyisin nimitetään globalismiksi. Näiden välissä - ja jopa näiden ulkopuolella - on paljon tilaa kannattaa ja pyrkiä edistämään perinteisiä kristillisiä arvoja.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei, IDA.

on ihan totta, että Euroopan katolisilla alueilla ihmisten arvot ovat meidän konservatiivien näkökulmasta paremmin kohdallaan. Mutta valtioiden tasolla näyttää joku Epsanja käyvän kohti Suomea ja Ruotsia. Entä USA? Bible Belt on protestanttien reservaatti, ja rannikoiden katoliset ovat demokraatti-liberaalien vasenta ääripäätä.

Totta on myös, että Pohjois-Euroopan luterilaisten kirkkojen johto ja media perustavat sanomansa kulttuurimarxilaiselle pohjalle. Vaan entäs katolisen kirkon kardinaalikunnan primus inter pares? En kyllä antaisi Frankiellekaan täysiä, edes puolia pisteitä kristillisten arvojen ja kristikunnan puolustamisesta. Mitäpä marxilainen "vapautuksen teologi" voisi muuta tehdäkään kuin mitä tekee?

On toki otettava osasyyllisyys tästä luterilaisten piikkiin. 1900-luvun merkittävimpänä pidetty saksalainen/luterilainen teologi oli natsihallintoa vastaan julkisestikin noussut, sittemmin Hitlerin murhayritykseen sekaantunut Dietrich Bonhoeffer. Joka muuten hirtettiinkin sodan viimeisen kuukauden aluksi. Maksoi siis vakaumuksestaan viimeisen päälle. Hänen ekumeenis-poliittista teologiaansa, "uskontoa ikään kuin Jumalaa ei olisi", on pidetty mm. sen marxilaisen "vapautuksen teologian" yhtenä innoittavana kulmakivenä. Joten tältä osin sorry for that.

yst. terveisin Achtung

IDA kirjoitti...

Franciscus ei ollut vapautuksen teologian edustajia ennen paaviuttaan, enkä menisi sanomaan, että on ollut paavinakaan.

Vapautuksen teologian lähtökohdat ovat kokonaan Euroopan ulkopuolella. Euroopassa Boenhoeffer, aika väärin perustein muuten, on otettu siihen mukaan vasta silloin, kun Euroopan erittäin hyvinvoivat porvarilapset alkoivat kokea itsensä sorretuiksi vähemmistöiksi, kun he eivät saaneet keskikaljaa peruskoulussa tai intelligentsijan mukaan äänestää opettajista :) Vapautuksen teologia on teologisesti huonoa, mutta sen lähtökohdat ovat ihan muualla kuin postmodernismin kanssa kipuilevassa Euroopassa. Franciscus voi vielä osoittautua hyväksi paaviksi ihan sen perusteella, että hän toi tämän Euroopan ulkopuolisen näkökulman mukaan. Mahdotonta tässä vaiheessa tietää.

Pitää ajatella kokonaisuutta. Paavali VI kirjoitti Humanae Vitaen mikä asemoi kirkon seksuaalivallankumouksessa, Johannes Paavali II kirjoitti muun muassa Totuuden loisteen, joka paalutti moraaliteologian ja moraalifilosofian. Benedictus XVI vahvisti ja laajensi näitä molempia ja toi syvällisempää näkemystä niiden varsinaisesti teologiseen perustaan. Franciscuksen ei ole järkeä tehdä näitä uudestaan, vaan ollaan tilanteessa, jossa hänellä on vapaus ja tilaa vähän liikkua ja hämmentää.

Franciscusta myös ylitulkitaan. Jokainen tuntuu ottavan sen mikä itseä hänen sanomissaan joko innostaa tai häiritsee oletukseksi hänen keskeisestä sanomastaan. Ei libraali media kirjoita oikeastaan mitään siitä kuinka voimakkaasti Franciscus vastustaa lasten murhaamista kohtuun, mutta vetää otsikoihin kaiken minkä voi edes etäisesti kuvitella tukevan heidän agendaansa. Konservatiivinen media toimii tavallaan päinvastoin. Se ei jaksa rummuttaa katolista sanomaa, mutta ryhtyy heti arvostelemaan, jos Franciscuksen sanomisista löytyy jotain liberaalia.

Näissä ei oikeasti kannattaisi seurata mediaa lainkaan. Toisaalta ei voi olettaa sitäkään, että ihmiset lukisivat 100 sivuisia kiertokirjeitä ja vertaisivat niitä aiempiin vastaaviin. Pitää vain luottaa Pyhään henkeen :)