Olipa kerran, kun olin pieni, sellainen ulkopoliittinen linja, kuin Paasikiven-Kekkosen - linja. Itse en pitänyt tuosta linjasta ja olin sitä vastaan, vaikka arvostinkin Paasikiveä suuresti. Siihen aikaan oli kuitenkin helppo vastustaa tuota linjaa, koska ulkopoliittinen linja perustui vahvasti johonkin ja se oli tiukasti sidoksissa Suomen valtion asemaan maailmassa. Ja silloin tunnettiin vielä sellainenkin käsite kuin 'vapaa mies', jonka elämä ei ollut täysin viralle alisteista. Nykyisinhän tätä käsistettä ei enää maassamme tunneta, mikä tekee valtiollisesta elämästä melko ahdistavaa henkisesti. Olet joko kunnon tottelevainen virkamies tai et ole mitään. Asenne on huolestuttavalla tavalla leviämässä myös yksityisiin firmoihin - sikäli kuin Suomessa nyt valtiosta riippumatonta liiketoimintaa enää on - niiden pelätessä valtiollisen valtamedian lietsomia kampanjoita erilaisia mielipiteitä vastaan. Nykyään ei ole mikään mahdoton ajatus, että kristityn tai muuten vapaasti ajattelevan, ja ajatuksiaan ilmaisevan, olisi mahdotonta toimia teknisissä tehtävissä Kone Oy:ssä. Tilanne ei ehkä ole vielä niin paha, mutta suunta johon ollaan menossa on aivan selvä.
Suomen nykyinen ulkopoliittinen linja perustuu eduskunnan mukaan vapaan aborttioikeuden ajamiseen. Oikeus tappaa lapsi mistä syystä tahansa, missä raskauden vaiheessa tahansa on ainoa selkeästi lausuttu perusta uudelle ulkopoliittiselle linjalle. Muuten linja on puhdasta linjattomuutta, jossa yritetään tyhjällä mielistelyllä muuttua jonkinlaiseksi länsimaaksi sitoumatta kuitenkaan millään muulla tavoin länteen kuin maksamalla Euroopan unionin jäsenyydestä. Mitään omaa linjaa ei enää uskalleta edes esittää, vaan yritetään kansalaisille selittää linjan perustuvat joihinkin yhteisiin, Euroopan jakamiin arvoihin. Eurooppa ei kuitenkaan ole sitoutunut mihinkään yhteisiin arvoihin. Suomessa asia kuitenkin menee valtiollisella tasolla hyvin läpi, koska sekä valtiolliset elimet, että valtiollinen valtamedia ovat harvinaisen arvottomia, eivätkä kykene minkäänlaiseen järkiperäiseen keskusteluun moraalisista arvoista.
Ja tietenkään edes tuota sitoutumista täysin vapaaseen aborttioikeuteen ei uskalleta esittää muualla kuin sisäpoliittisessa keskustelussa. Diplomaattiposteissa se tietysti menee eri valtioiden tietoon, mutta sillä tasolla onneksi ollaan niin kohteliaita, että asialle ei ryhdytä julkisesti nauramaan. Ymmärretään, että kyse on sisäpoliittisesta teatterista, jota kukaan ei ota vakavasti.
Vertailu 70-luvun, jolloin Paasikiven-Kekkosen - linja oli voimakkaimmillaan, ja nykypäivän välillä olisi laajemminkin mielenkiintoista. Laiskana jullina en ryhdy sitä ainakaan tässä tekemään. Väittäisin kuitenkin, että silloin valtiollinen ajattelu oli vapaampaa kuin nyt. Oli olemassa selkeitä, joihinkin perusteisiin perustuvia ja niistä johdettuja näkemyksiä, joita oli helppo vastustaa tai kannattaa. Nykyisin valtiollisesssa elämässä vallitsee sen sijaan linjattomuus ja periaatteettomuus. Sen vastustaminen on vaikeaa, koska se on niin kaiken kattavaa ja luonteensa mukaisesti hahmotonta.
En ihmettele sitä osaa nuorisosta, jota politiikka valtiollisessa mielessä ei kiinnosta pätkään, vaan tunnen sympatiaa sitä kohtaan. Varmasti nuorisomme parhaimmistoa. On kuitenkin vakava vaara lähteä mukaan identiteettipolitiikan kiemuroihin. Siinä on vaikea, ellei mahdotonta voittaa sitä, jolla ei ole minkäänlaista omaa identiteettiä, eli vallitsevaa poliittista hegemoniaa, joka muovautuu tilanteiden mukaan vaikka miksi. Suosittelen identiteettipolitikoinnin sijaan oman identiteetin tervettä rakentamista ja jopa tiettyä ylenkatsetta poliittista koneistoa kohtaan. Ja tietenkin perussuomalaisten äänestämistä.
Jätän tämän tähän, koska blokin periaatteena on ollut kirjoittaa jokainen juttu yhdellä istumalla. Tässä oli jo liikaakin selittelyä mukana.
2 kommenttia:
Suomettumisen haukkujien mielestä olisi varmaan kekkosen pitänyt ruveta aukoon päätä Neuvostoliitolle, mutta sen on niin helppoa jälkikäteen vuosikymmeniä myöhemmin sanoa..
Suomettuminen oli lähinnä sitä, ulkopolitiikkaa käytettiin sisäpolitiikan välineenä tehden sen varjolla erilaisia näkemyksiä sopimattomiksi. 70-luvulla Keskustapuolue etsi suurella innolla fasisteja, demarit vaativat rauhanlakeja ynnä muuta vastaavaa. Nykyään on ihan sama meinikin menossa, mutta 70-luvulla näitä juttuja uskallettiin vielä avoimesti kritisoida ja pilkata oletetun älymystönkin piirissä.
Tilanteen ja aikakausien eroja voisi verrata vaikka sellaisella yksityiskohdalla, että Karhulan kirjakauppa oli 70-luvulla täynnä parasta mahdollista kirjallisuutta niin kotimaasta kuin maailmaltakin. Nykyisin koko Kotkassa taitaa olla yksi Suomalainen kirjakauppa, josta on aika mahdoton löytää mitään luettavaa.
Onneksi nykyisin on toki internet. Ja siinä mielessä tilanne on tietysti paljon parempi kuin 70-luvulla. Silläkin on se haittapuolensa, että ihmisen on käytännössä lähes pakko opetella joku suurista maailmankielistä, jotta siitä saisi oleellisen irti. Se taas omalla tavallaan pirstoo kansallista sivistyselämää.
Lähetä kommentti