Väitetään että Länsi-Saksan mielenkiintoisimmat ihmiset lukeutuvat poliisikuntaan. Että he kohtelevat meikäläisiä inhimillisimmin ja suopeimmin. Heidän ammattinsa luonteeseen ja henkeen kuuluva kosketus elämän fantastiseen, omituiseen, eksoottiseen puoleen tekee heidät näköjään meidän kannaltamme ymmärrettävämmiksi ja elävämmiksi kuin muut maanmiehensä. Eräskin juoppolalli venäläinen kulkuri saattoi Saksassa vaellellessaan säännöllisesti lepäillä vuorokausikaupalla ( joskus viikkojakin ) telkien takana: häntä ruokittiin ja toisinaan toivat vartijat krapularyyppyjäkin omalla kustannuksellaan. Kerran hänet korjattiin kadulta ja pantiin yksinäisselliin. Ikkunaluukkuun ilmaantui pian Schutzmanin hyväntahtoinen, pyöreä naamataulu ja olutkolpakko. Ja tervehdyssanoiksi, suu leveässä hymyssä:
- Smertj nemetskim okkupantam! ( "Kuolema saksalaisille miehittäjille" ) - ainoat venäjänkieliset sanat jotka mies tunsi.
Andrei Sinjavski, Kuorosta kohoaa ääni. Suomentanut Maritta Pesonen ja kustantanut Arvi A. Karisto Osakeyhtiö.
Olen huomannut jotain samanlaista. Ihmiset, joiden työnsä ja tehtäviensä kautta on pakko tulla toimeen keskenään myös tulevat toimeen keskenään. Vaikka näkemykset ja tavoitteet olisivat ristiriidassa syntyy tietty kunnioitus, joka inhimillisessä elämässä on välttämättömyys.
Nykyajan virhe on, että sitä miten "toiseuden" kanssa pitäisi tulla toimeen sanelevat jotkut humanistitutkijat, demokraattiset lakimiehet tai ihmisoikeusjärjestöt, joiden todellakaan ei ole tultava toimeen kenenkään kanssa, vaan jotka elävät ( tulevat toimeen ) siitä mitä enemmän he saavat sanella omia näkemyksiään ja syyllistää muita.
Noin muuten Kuorosta kohoaa ääni on mielestäni eräs aikakautemme suurimpia kirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti