Toilailuni suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän parissa ovat tällä erää - koputan täässä puuta, sylkäisen vasemman olan yli ja kiellän kolmesti sekä mustat kissat, että tikapuut - ohi lukuun ottamatta tikkien poistoa ja kolmen kuukauden päähän sovittua jälkitarkastusta. Kaiken kaikkiaan myönteinen kokemus. Pitkät ja kivuliaat odotusajat nyt olivat, mutta sekin menee osittain omaan piikkiin. Mikäli olisin mennyt lääkärin puheille paria vuotta aikaisemmin homma olisi jo hoidettu.
Itse leikkaus oli oikeastaan aika jännä kokemus. Se tehtiin alaruumiin tunnottomaksi tekevässä puudutuksessa jonka aikaansaama jalkojen hitaahko katoaminen oli hieman pelottavakin tunne. Rautaiset hermot, rauhoittavat lääkkeet ja anestesiahoitajan läsnäolo kuitenkin karkottivat kaiken mahdollisen, esiin pyrkivän paniikkitunnelman. Leikkauksen alkamista ei edes huomannut. Luun ilmeisen rankka työstäminen sitten kuitenkin tuntui ja kuului vaikka mitään kipuja ei ollut. Pari kertaa, kun taltalla täräytettiin erityisen lujaa, niin se tärähti voimalla, joka tuntui irrottavan hampaat suusta, mutta siinä se. Lopussa sitä vain ihmetteli, että tässäkö se nyt sitten oli. Leikkausosasto heräämöineen ei kuitenkaan ole mitään maailman mukavimpia paikkoja, joten mitään intoa jäädä sinne ei kyllä todellakaan missään vaiheessa syntynyt. Tunnon palattua jalkoihin ja hemoglobiinin tasaannuttua - 1,5 litraa verta meni - sieltä pääsikin sitten pois.
Varsinainen osasto oli viihtyisä. Se oli maalattu ja valaistu tyylikkäästi poiketen vanhasta, muistamastani kalsean valkoisesta sairaalatyylistä. Osastolla oli oma ruokapaikkansa, jossa sai itsekin keitellä kahvia. Johtuen ehkä siitä, että nivelproteesipotilaat ovat keskimäärin itseäni reilusti vanhempia pöytäkeskustelut olivat sivistyneitä ja yleisiä asioita käsitteleviä. Osastolla oli myös omat televisionsa jokaisessa huoneessa, joten ruokailunurkkauksen isoa taulutelevisiota ei avattu kai missään vaiheessa.
Tupakkapaikka, joka sijaitsi samassa kerroksessa oli sitten toista maata, eli mahdollisimman kalsea ja tyylitön. Mikä ehkä oikein onkin. Siellä tapasi ja kuuli myös niin sanottuja elämänkohtaloita. Jos universumin voisi tiivistää noihin osastoon ja tupakkapaikkaan, kuten se viideksi vuorokaudeksi aika lailla tiivistyikin, niin voisi vain todeta, että erään valitettavasti entisen verkkokirjoittajan näkemykset siitä millaisia ihmisiä me tupakoitsijat olemme pitävät ehkä keskimäärin erittäinkin hyvin paikkansa.
Itse olin osastolla ainoa, joka poltti ja se herätti keskustelua ennen ruokailujen päättymistä, jolloin kinkkasin aina savuille. Mieleen ovat jääneet varmaan yhdeksänkympin ja sadan väliä käyvän mummon arvoitukselliset sanat hänen ensin muisteltuaan setäänsä, joka oli aikoinaan polttanut kuin korsteeni: "...niin ja elihän se Churchillkin pitkään vaikka se aina poltti. Tosin se taas olisi kyllä saanut kuolla aikaisemminkin."
Niitä miettiessä kymmenen pistettä ja papukaijan merkki kymiläiselle ortopedialle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti