Jatkuva kirkolliskokous

 

Ihan vain jotain julkaistakseni ajattelin kertoa, että paluu tervelliseen maalaiselämään ei olisi millään tavoin huono ajatus.

Sen lisäksi julkaisen tekstin, jota kirjoitin lähinnä itselleni katsellessani evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokousta suorana youbesta.

Pidän aika omituisena sitä, että evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontuu vuosittain päättämään kysymyksistä, jotka koskevat kirkon oppia. Ymmärtäisin sen, että kokoonnutaan päättämään asioiden käytännön järjestelyistä, mutta opillisten kysymysten pitäisi olla jo 2000 - vuoden historian jälkeen varsin selviä.

Nykyinen evankelis-luterilaisuus toistaakin uskollisesti 1800-luvun lopun katolisen kirkon piirissä syntynyttä modernismia, jonka perusväite oli, että Jumalan ilmoitus on ajan ja ihmisten ymmärryksen kasvamisen mukana uusiutuvaa. Katolisessa kirkossa tämä todettiin yksiselitteisesti harhaopiksi. Mitä se onkin. Yleinen ilmoitus on jo annettu eikä se muutu.

Tällä hetkellä keskeisin kysymys, jolla luterilainen ja jälkijättöinen modernismi hyökkää oikeaa oppia vastaan on avioliittokysymys. Jokaiseen kirkolliskokoukseen tuodaan ehdotus, jossa jossain muodossa vaaditaan kirkkoa hyväksymään sukupuolineutraali avioliitto. Se on jo monena vuotena torjuttu, kerta toisensa jälkeen se tuodaan uutena ehdotuksena takaisin juuri sen vuotisen kirkolliskokouksen päätettäväksi. Ikään kuin Jumala olisi vain jonkun demokraattisen yhdistyksen virtuaalinen puheenjohtaja, joka ei ota mihinkään kysymyksiin kantaa, mutta seuraa mielenkiinnolla mitä mikäkin kansankokous sillä kerralla päättää.

Tämä on huono asia, koska näin toimiessa ei enää olla tekemisissä totuuden ja kristinuskon kanssa.

Tällä kertaa kiistellään myös siitä, voisivatko ne, jotka eivät hyväksy naispappeutta saada ehtoollisen miespapeilta. Katolisesta näkökulmasta tässä on ongelma. Jokaisella katolilaisella, joka ei elä julkisessa synnissä on oikeus ehtoolliseen missä tahansa katolisessa kirkossa, eikä ole olemassa kuin yksi ja sama eukaristia. Katolisesta näkökulmasta luterilaisuudessa ei kuitenkaan edes ole pappeutta eikä oikeaa eukaristiaa. Siksi tätä kysymystä voi tarkastella siltä pohjalta mikä parhaiten lähentäisi Suomen luterilaisia katoliseen kirkkoon.

Itse väittäisin, että mikäli luterilaiset löytäisivät oman alkuperäisen luterilaisuutensa he olisivat lähempänä katolista kirkkoa, kuin nykyisen opillisen löysäilynsä aikana. Vaikka Luther ei hyväksynyt transsubstantaatiota hän kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä, että ehtoollisella jaetaan aidosti Kristuksen ruumis ja veri. Yhteys voi löytyä ainoastaan Kristuksessa. Ei voi olla sellaista kirkkoa, jossa osa pitää toisten kirkon jäsenten ehtoollista jonain muuna kuin todellisena ehtoollisena.

Olisikin hyvä, jos ne jotka vieläkään eivät hyväksy naispappeutta lähtisivät Lähetyshiippakuntaan. Ja katolisen kirkon olisi hyvä aloittaa ekumeeniset neuvottelut juuri Lähetyshiippakunnan kanssa, koska on itsestään selvää, että aitoa messua ei koskaan voi toimittaa naispappi, koska papin ehdottomasti keskeisin tehtävä on toimittaa ehtoollinen Kristuksen persoonassa. Monissa muissa tehtävissä naiset voivat hyvinkin olla keskimääräisesti parempia kuin miehet, ja ovatkin.

Keskeytys

Katsellessani tätä jatkuvaa kirkolliskokousta törmäsin mielenkiintoiseen graduun Joseph de Maistresta. 

Joseph de Maistren poliittinen ajattelu

En osaa arvioida gradun tasoa ja pätevyyttä, mutta vähintäänkin luettava se on.

Yhteen asiaan, joka osoittaa lähinnä aikamme rappiota, kiinnittäisin huomiota: Pitäisin selvänä, että de Maistre on ymmärtänyt uskonnon instrumentaalisen vaikutuksen yhteiskuntaan. Tämä vaikutus tulee kuitenkin Jumalasta, eikä ihmisestä. Sellaista ajattelua, jossa ei uskota, mutta käytetään uskontoa, tai luodaan kokonaan uusi kansalaisuskonto - mitä jatkuva kirkolliskokous muuten näyttää olevan tekemässä - yhteiskunnan rakentamisen instrumentiksi, en usko kenenkään järkevän ihmisen, saati de Maistren, pitävän minään muuna kuin hulluutena.

Uskonnolla siis on instrumentaalinen arvo yhteiskunnan rakentumisessa hyväksi, mutta kyse on nimenomaan rakentumisesta, eikä rakentamisesta, koska rakentava vaikutus tulee nimenomaan Jumalalta, tai väärissä uskonnoista jumalallisilta taivaan voimilta, eikä ihmisen omasta ajattelusta.

Niille onnettomille ihmisille, jotka eivät usko, on ehkä syytä selventää, että pelkästään dogmin ja tradition kunnioitus riittää tuomaan tämän positiivisen vaikutuksen kulttuuriin. Oleellista on se, että kyseessä on jotain mitä ei maallisilla toimilla voi muuttaa.

Yksi hyvä esimerkki on Kiina. Se kokeili eurooppalaisesta valistuksesta peräisin olevaa ihmissielujen suunnittelua kansantalouteen sopiviksi komponenteiksi. mutta vasta. kun se hylkäsi kommunismin käytännön toteutuksen ja siirtyi perinteiseen konfutselaisuuteen sen talouskin lähti aivan huimaavaan nousuun. Voidakseen todella menestyä on oltava sopusoinnussa taivaan voimien kanssa. Niitä ei voi käyttää instrumentteina, koska ne ovat sitä mitä ne ovat. Ne sen sijaan käyttävät ihmistä instrumenttinaan. Ja tästä, että uskontoa ei voi käyttää maallisten tavoitteiden ajamisen instrumenttina siis tulee se uskonnon instrumentaalinen arvo, josta de Maistre antaa viitteitä. Rousseau ja muut valistusfilosofit taas ajattelivat asian juuri päinvastoin. He jopa ajattelivat itse luovansa sen uskonnon, joka elähdyttäisi ja innostaisi kansaa.



Paluu kokoukseen

Kaikki muut asiat kuin puhtaasti taloudelliset asiat näyttävät menevän tässä kokouksessa opin muuttamiseen naispappeuden ja avioliiton suhteen.

Erityisen läpinäkyvä on ollut ehdotus tasa-arvo-ohjelmasta, jonka ainoa tarkoitus on syrjäyttää naispappeuden vastustajat ja ne, jotka pitävät kiinni evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsityksestä.

Olisi erittäin järkevää palata siihen kristilliseen käsitykseen, että kaikki avioliiton ulkopuolinen seksi on yksiselitteisesti syntiä, jos evankelis-luterilainen kirkko vielä jollain tavalla aikoo olla ekumeenisissa suhteissa maailmanlaajuiseen kristilliseen yhteisöön. Toki voi olla, että tavoitteena on syvä yhteys Ruotsin luterilaisen kirkon kanssa, joka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon on pakkovaltaa käyttäen luonutkin.

Koko ajan monet puhujat selittävät, että “kirkko” ei ole päässyt yhteisymmärrykseen avioliittokäsityksestä. Tämä on suurinpiirtein sama asia, kuin jos todettaisiin, että matematiikassa ei ole päästy yhteisymmärrykseen siitä, että 1 + 1 on 2, koska jotkut väittävät sen olevan 3.

On eräs erityinen yleiseen vallankumouksellisuuteen liittyvä niljakas piirre, jossa lainoppinneisuutta käytetään kirkon oppien muuttamiseen. Vetoaminen valtion lakiin kirkon opillisissa kysymyksissä on erityisen selvä osoitus siitä, että Jumalaan ei enää edes uskota, vaan ollaan reippaasti valmiita säätämään lakeja Hänen ylitseen ja määräämään Hänet lain voimalla noudattamaan niitä.

Tasa-arvosta puhuvat eivät koskaan oikein ajattele mitä se lopulta tarkoittaa. Homoseksuaalisen liiton tasa-arvoistaminen perinteisen avioliiton kanssa ei vaikuta ihmisten tasa-arvoon mitään, vaan se nostaa kaksi eri käsitystä avioliitosta tasa-arvoisiksi kirkon sisällä ja tekisi niistä yhden. Avioliitto on instituutio ja tässä kaksi täysin toisistaan poikkeavaa käsitystä tästä instituutiosta olisi nähtävä täysin tasa-arvoisina ja niiden olisi muututtava täysin samoiksi. Tältä pohjalta ajatellen yhteiskunnan pitäisi arvostaa Helvetin enkeleiden elämäntapaa täysin tasa-arvoisena luterilaisten elämäntavan kanssa ja Helvetin enkeleiden presidentin pitäisi nauttia samaa yhteiskunnallista arvostusta kuin luterilaisen naispiispan. Eiväthän he muuten ole ihmisinä tasa-arvoisia.

Lopetan raporttini tähän koska Nousevan auringon maassa käydään olympialaisia.