tiistai 10. maaliskuuta 2020

Kristillinen, populistinen oikeisto

Ostin Google Playsta e-kirjana Willam Cobbettin History of the Protestant Reformation in England and Ireland - kirjan, kun halvalla sain. Heti sen jälkeen huomasin, että olisi sen saanut ilmaiseksikin:

PDF

Ennen ostamista en tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään. En nytkään paljon muuta kuin sen, että Cobbett oli itse protestantti ja eräänlainen protolibertaari. Kirja on kirjoitettu erittäin roisilla ja elävällä tyylillä eikä ainakaan Henrik VIII:ta, Thomas Cranmeria tai Elisabeth ensimmäistä kohdella mitenkään pidättyvän asiallisesti. Eivät he välttämättä sitä ansaitsisikaan,  sillä aikamoisen kyyninen ja väkivaltainen köyhien omaisuuden ryöstöhän koko Englannin reformaatio oli. Uudempi tutkimus vahvistaa selkeästi maltillisemmalla otteella aika paljon William Cobbettin esittämästä historiallista näkemyksestä. Tästä voi lukea esimerkiksi Eamon Duffyn kirjoista.

Ei nyt kuitenkaan mennä Englannin ja Irlannin reformaatioon, vaan todetaan, että 1820-luvun Englannissa sai kirjoittaa ilmeisen eloisasti myös vihan ja halveksunnan tunteita osoittaen. Jos Cobbett esittäisi kaikki kirjassa olevat luonnehdintansa ja väitteensä tänään samalla intensiteetillä kuin hän noina aikoina teki, niin hän todennäköisesti istuisi vankilassa kirjoittamassa tarinoitaan ja näkemyksiään. Toivottavasti kuitenkin paremmalla ruoalla, kuin mitä vankiloissa 1800-luvun alussa oli. Monet hyvät kirjat on vankilassa kirjoitettu, ei siinä mitään, ennen niissä skribentit vain istuivat toisenlaisista syistä.

Cobbett edusti silloista englantilaista oikeistoa. Anglosaksinen oikeisto eroaa melko lailla mannereurooppalaisesta oikeistosta, joka on enemmän kristillisdemokraattisista, eikä juurikaan sisällä libertaareja ajatuksia edustavia suuntia. Tällainen vaikutelma ainakin pinnallisesti tarkasteltuna jää. Toki USA:n konservatiivisissa liikkeistä on kaikki ne tallella kaikki ne juuret, jotka se on eri puolilta Eurooppaa ja muuta maailmaa saanut ja Englannin konservatiiveissa perinteinen linja on myös vahvoilla. Silti ainakin vaikuttaa siltä, anglosaksiset konservatiivit suhtautuvat enemmän taloudellisen kylmäkiskoisesti ja herkemmin myös voimapolitiikkaa käyttäen, kuin mannereurooppalaiset konservatiivipuolueet, joissa kristillisyydellä on oma, vahvakin sijansa ja jotka ovat enemmän kulttuurisesti suuntautuneita. Tiedä häntä.

Jopa EU projektina on pohjaltaan ja peruskirjoiltaan kristillisdemokraattinen. Se ei vain toteuta lainkaan läheisyysperiaatetta, maakuntien eurooppaa, solidaarisuutta ja niitä muita periaatteita, joiden pohjalle sitä on oltu rakentavinaan, vaan pyrkii toteuttamaan enemmän liittovaltiota, jossa alueiden ainoa merkitys on niiden sijainti mahdollisimman edullisina tuotannollisina ja kaupallisina keskuksina, sille samalle massatuotannolle mitä voitaisiin tehdä missä päin Eurooppaa tahansa. Ja mielellään tehtäisiinkin, sillä tavoite on työvoiman ja kuluttajien - jollaisina eurooppalaisia lähinnä EU:ssa pidetään - mahdollisimman joustava siirtyminen sinne missä sille aina kulloinkin tarvetta on maiden rajoista ja kulttuurisista eroista välittämättä, ja tietenkin saada kaikkien alueiden talouselämä tukemaan yhteistä, keskusjohtoista päämäärää saman lainsäädännön ja samojen säädösten alla. Tätä vastaan niin sanottu populistinen oikeisto on noussut; ei nyt kapinaan, mutta toimintaan.

Vuoden takaisessa K&K:n artikkelissa ekumeniikan professori Risto Saarinen antaa tästä populistisesta oikeistosta aika kummallisen kuvan.

Populistinen oikeisto houkuttelee kelkkaansa kristillisiä konservatiiveja.

Suomen tilanteesta ja PS:stä ei tarvitse sanoa enempää kuin, että kristillissosiaalisuus perussuomalaisten ohjelmassa tavoittelee juurikin niitä periaatteita, jota EU valheellisesti esittää itsellään olevan, kansallisvaltion - joka on jokaisen kansan oikeus - sisään sovellettuna. Muuten kyseessä on sekulaari puolue, jonka jäseneksi kristityt ovat aivan yhtä tervetulleita on uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvatkin.

Saarisen mukaan Puola, Unkari ja Ranska ovat Euroopassa näkyvimpiä esimerkkejä populistisen oikeiston ja kristittyjen yhteistyöstä.

Puolan Laki ja Oikeus on enemmän perinteinen, eurooppalainen konservatiivipuolue kuin populistinen puolue. Se ei tule lainkaan toimeen Le Penin kanssa, syystä tai toisesta, eikä mahdu samaan europarlamenttiryhmään. Fidesz taas on EPP:ssä ja edustaa siellä perinteisempää eurooppalaista konservatismia liberaalimman siiven vastpainoksi. Sillä linjalla on oma vahva kannatuksensa muiden EPP:n puolueiden joukossa, sillä täysin liberaali ja kulttuurillisesti lähes sosialistinen Kokoomus ei lupauksistaan huolimatta saanut sitä potkittua ryhmästä ulos. Le Penin puoluetta varmaan voisi kutsua populistiseksi liikkeeksi. Se ei kuitenkaan nouse Ranskan niin sanotusta uudesta oikeistosta, jonka juuret ovat jossain vuoden 1968 jälkimainingeissa. Muistaakseni vasta pari vuotta sitten uuden oikeiston nokkamiehet alkoivat osoittaa sille edes jonkinlaista tukea. Ja erittäin vahvasti epäilen sitä, että Vernier, joka teki itsemurhan Notre Damen alttarilla, olisi Ranskan konservatiivisten kristittyjen minkäänlainen marttyyri. Ainakaan sellainen suhtautuminen ei mitenkään sovi kristittyjen yleiseen ja katolisten erityiseen suhtautumiseen itsemurhaan. En ole asiasta mitenkään tietoinen, mutta epäilen, että Ranskan katoliset poliittiset liikkeet eivät muutenkaan ole mitenkään erityisen läheisessä yhteistyössä Le Penin kanssa. Ranska nyt on kyllä sekava maa erilaisine liikkeineen, ainakin sellaiselle joka ei ranskaa osaa, joten ei voi varmasti tietää millaisia yhteistyökuvioita siellä on.

K&K:n juttu on toki lyhyt ja siinä yritetään antaa jonkinlainen yleiskuva, mutta tuo yleiskuva siis menee aika tavalla pieleen ja on selkeän vääristynyt. Euroopan populistisen oikeiston ja kristillisten konservatiivien näkemys avioliiton olemuksesta on sama ja nämä leikkaavat siis siinä toisiaan. Kyseessä on kuitenkin molempien rehellinen ja itsenäinen näkemys, ei mikään pohja, jolle taktisesti rakennettaisiin jotain poliittista liittoutumaa.

Itse kyllä näkisin hyvänä kristillisdemokraattisen/kristillissosiaalisen talous- ja kulttuuripolitiikan vahvistumisen PS:ssä ja miksei myös Euroopan populistisissa oikeistopuolueissa, mutta se on jo toinen juttu.

Ei kommentteja: