Aina on palattava alkuun, sillä se ei katoa milloinkaan, vaan yhtyy joskus loppuun. Mielipidekirjoituksen kirjoittaminen on edelleen vaikeaa. Ei häiritsevästi rääkyviä lapsia, ei jämeriä miehiä, jotka kovaäänisesti tuomitsisivat feminismin. Ei oikein mitään, vaan ihan rauhallista ja iloista, ja jopa Manski huokuu kauneutta. Hieman olen huolestunut siitä, että olen alkanut pitämään myös Kouvolan arkkitehtuurista: ihmisiä vartenhan nuo talot on rakennettu, asunnoiksi ja toimistoiksi. Paikoiksi olla, työskennellä ja elää. Ehkä tämä on esteettinen alamäki, mutta en tunne sitä pahaksi.
Tänään on pyhän Claran muistopäivä. En osaa oikein samaistua. Vaikka teessäni ei olekaan sokeria ovat jalassani olevat sandaalit kallista nahkaa. Kaikki on muutenkin jotenkin liian rikasta, jopa ilma, joka enteilee sadetta. Mikään ei estä pyrkimystä suurempaan köyhyyteen, paitsi laiskuus. Ja se, että sielu on kiinni asioissa, joissa sen ei pitäisi olla kiinni.
Luulen, että kissa, tuo jalo eläin, on metsästämässä. Jos alkaa sade se menee sisään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti