Kriittinen teoria

 

He nousivat joka aamu riittävän aikaisin ehtiäkseen meditoida ennen aamun ensimmäisiä uutisia. Uutiset olivat tärkeitä, koska ne tekivät valveutuneeksi.

He meditoivat tasa-arvoa ja oikeusvaltioperiaatetta. Meditaatio päättyi aina hymniin:

Minä elän tasa-arvosta,

 ja minä elän oikeusvaltioperiaatteesta.

Se on minun elämäni.

Ja jos joku näkee minun elävän väärin

olen aina valmis

tarkistamaan näkemystäni 

tasa-arvosta ja oikeusvaltioperiaatteesta.

Tästä oli hyvä jatkaa päivää. Ensin Julkisen sanan neuvoston uutiset ja sitten ehkä jopa aamukahvit.

Yleisvasemmistolaisuus

 

En tiedä oliko Kari Enqvist taistolainen, mutta koska hän suomalaisen Wikipedian mukaan on Tuomari Nurmion laulussa mainittu "Eno", niin nykyisen tavan mukaan hänet voi sillä perusteella määritellä mitä kiihkeimmäksi taistolaiseksi. Ja tuskin edes Tasavallan presidentti on siitä rikkeestä "kokenut havainneensa katumusta." En ole minäkään, joten:

Törmäsin viestiin, jossa Enqvist kannattaa sekä keskitettyä maailmanhallintoa, että EU:n tukipakettia sen kummemmin kumpaakaan näkemystään perustelematta. Molemmat kannanotot on kansalle esittänyt Yleisradio.

Olisi jokseenkin hienoa, jos Enqvist esittäisi vanhaan tapaan reilusti, että koska kannatan 3. sosialistista internationaalia kannatan myös hallituksen esitystä Suomen osuudeksi EU:n tukipaketista, ja siihen vielä työväenluokkaisuutta tavoitellen kirosana päälle sen sijaan, että verhoudutaan valjuun yleisvasemmistolaisuuteen, jossa ollaan olevinaan jonkinlaisia asioita puolueettomasti tarkkailevia taattoja. Sama ongelma kuin, Enqvistillä on lähes kaikilla kolumnisteilla.

Halju yleisvasemmistolaisuus vaivaa koko maamme kulttuurikenttää. Ainakin siltä osin, kuin se näkyy sellaisissa paikoissa kuin Yleisradio, Helsingin Sanomien kulttuurisivut, teatterit tai kirjamessut. Noilta areenoilta kaikki yksityiseen ajatteluun kykenevät ovat joko järkevyyttään lähteneet kokonaan pois tai sitten heidät on niiltä täysin marginalisoitu. Kaikki kiinnostava mitä taiteessa tapahtuu, tapahtuu jossain muualla kuin kulttuurielämässä, joka leijuu yleisvasemmistolaisuuden ohuessa yläpilvessä tuottaen poroporvarillista estetiikkaa ja poroporvarillista huumoria pilvessä leijuvien keskinäisen paremmuuden ajoittaiseksi tarkastamiseksi valtion apurahojen muodossa.

Ei mulla tästä oikeastaan muuta.

Totuus kiihottaa

 

Kokous

Otsikko ei välttämättä pidä paikkaansa. Totuus pikemminkin vapauttaa ja se vapauttaa myös kiihkosta. Kiihottuminen kun ei ole suotuisa tila järkevien, Jumalan kaitselmusta mukailevien ratkaisujen tekemiseen. Mediaa tutkivan ja kritisoiva kirjan nimeksi se on kuitenkin hyvä, sillä media ikään kuin pyörii totuuden ympärillä uskaltamatta koskaan katsoa sitä suoraan sellaisena kuin se on. Saati kertoa siitä mitä todella tapahtuu. Sellainenhan olisi mahdollisesti tuhoisaa sekä valtiolliselle, että yksityisen sektorin kautta mainosten muodossa tulevalle tuotolle.

Suosittelen Hankamäen kirjaa vilpittömästi kaikille, kunhan se ensin saadaan jossain julkaistuksi. Lennokkaan tyylin ei pidä antaa hämätä, sillä sen takana kirja käy läpi monia "kiihottavia" mediakohuja ne siististi dokumentoiden ja analysoiden. On lähinnä omasta mausta kiinni kokeeko tyylin viihdyttävänä vai turhana provosointina. Ottaen huomioon taustalla olevan dialogisen filosofian voi tyylin nähdä vastauksen herättämisenä, keinona saada dialogia aikaan. On valitettavaa, että sellaista ei synny, koska nykyisin pöyristymisen ja tuomitsemisen katsotaan olevan vastaus kaikkeen. Edes kirjan niitä yksittäisiä lauseita, joista mediakohu tarkoituksenmukaisesti nostettiin ei kukaan ole yrittänyt millään analyyttisella tavalla kumota, vaan on vain yleisesti hoettu niiden kauheutta. Itselläni olisi niihin paljonkin huomauttamista, mutta en ryhdy siihen nyt, koska pidän kirjan julkaisun tukahduttamista skandaalina. Varsinaisen keskustelun aika on ehkä sitten, kun maassa voi vapaasti julkaista, eikä päällä ole koko ajan julkaisemisen seurauksista koituvaa uhkaa.

Nykyisen identiteettipolitiikan kannalta asetelma on mielenkiintoinen. Hankamäki on työtön homoseksuaali filosofi, joka kahdesta tohtorintutkinnostaan huolimatta on myös akateemisissa piireissä ilmeisen syrjitty. Kirjasta sakottava ministeri taas on porvarillinen, poliittisen vallan huipulla oleva, varakas ja ydinperheineen suojattua elämää elävä heteroseksuaali. Ministeri on kuitenkin ottanut asiassa sorretun uhrin roolin ja myös onnistunut siinä. Hankamäki taas nähdään sortajana, joka jopa lainvastaisesti pyrkii riistämään vähemmistöiltä oikeudet ja tasa-arvon muiden rinnalla. Tämähän oli ainoa perustelu millä ministeriö perii rahoitusta takaisin kirjan kustantajalta.

Identiteettipolitiikka on juuri tätä: identiteetillä itsellään ei ole siinä väliä, vaan sillä mitä identiteettiä henkilö sanoo edustavansa. Mitä keinotekoisempi ja mitä todellisuudelle vieraampi se identiteetti on, niin sitä parempi poliittisten tavoitteiden kannalta. Mitä enemmän ministeri toistuvasti hokee edustavansa niitä arvoja, joita hän ei omassa elämässään millään tavoin edusta, niin sitä helpommin hän on ohjattavissa. Ja mikään ei ole nykyään niin pelottavaa ( ja kiihottavaa ) kuin se, että poliittista valtaa pitäisivät äänestäjien tuella käsissään itsenäiseen ajatteluun kykenevät persoonat, joita ei ole helppo ohjailla.

Todetaan vielä lopuksi, että ministeriön tapa vaikeuttaa kyseisen tutkimuksen julkaisua voitaisiin ihan aikuisen oikeasti katsoa oikeusvaltioperiaatetta rikkovaksi toiminnaksi, jos ministeriöiltä enää rahanjaossa minkään periaatteiden noudattamista odotettaisiin. Enäähän ei odoteta, eikä ole syytäkään.

Vallan kolmijako punamultakasassa

Mehiläiset keskittyvät asiaan.

Jukka Hankamäen kirjasta Totuus kiihottaa syntyi sen julkaisun jälkeen täysin turha kohu, jonka taustoja on ehkä parhaiten tuonut esiin Timo Vihavainen:

Filosofin vaikeudet

Ministeriö on nyt päättänyt periä Suomen Perustalta takaisin summan, jonka se arvioi kuluneen kirjan kustantamiseen. Tämä tuskin yllättää ketään, kuin siinä mielessä, että ministeriö ei sentään kehtaa periä takaisin koko jaettua tukea.

Ministeriöltä ei voi odottaa tohtoritason järkevyyttä perusteluissaan, mutta kohtuullista olisi ollut, että ei olisi vedottu teoksen lainvastaisuuteen, koska siitä ei ole olemassa oikeuden päätöstä ja yleensä oikeuslaitos päättää mikä toimi on lainvastainen ja mikä ei. Ministeriö on lakia toimeenpaneva, ei tuomiovaltaa käyttävä elin. Tuomiovaltainen elin ei ole Hankamäen teosta todennut lakia rikkovaksi ja tuskin tulee toteamaankaan, ellei sitten taas haluta yhtä langettavaa päätöstä lisää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ministeriöillä on tietysti vapaus jakaa tukia aivan miten ne tahtovat. Tähän asti on yritetty noudattaa edes jotain reilun pelin sääntöjä, mutta se aika taitaa olla mennyttä. Parasta olisi, jos kaikki millään tavoin poliittisiin puolueisiin liittyvät toimijat ja itse poliittiset puolueet jätettäisiin täysin ilman tukia. Ei ole enää olemassa kypsää virkakuntaa, joka tuollaisen jaon osaisi suorittaa rehellisyyttä noudattaen. Tuon onko ministeriöllä sittenkään oikeus periä tukia takaisin voisi joku selvittää perin pohjin. Nyt takana on jo ainakin kaksi samaan puolueeseen kohdistunutta epäoikeudenmukaista päätöstä.

Vallan kolmijako muuten ilmestyi suomalaiseen keskusteluun kuin taikaiskusta silloin, kun Jussi Halla-aho arvosteli omaa tuomiotaan. Siinä tuomiossa, joka on suomalaisen oikeuden suuria häpeäpilkkuja, onkin paljon arvostelemista. Jotkut valopäät kuitenkin keksivät, että lainsäätäjänä Halla-aho ei saisi arvostella edes omaa tuomiotaan ja alkoivat sitten hokea asiaa kuin papukaijat. Siitä jäi tapa vedota vallan kolmijakoon. Suomessa ei muuten silloin enää ollut vallan kolmijakoa, mutta Halla-aho piti saada pois lakivaliokunnan puheenjohtajan paikalta ja tässä maassa sellaiseen käy nykyisin mikä tahansa taikasana, jota median toimijat eivät ymmärrä. Vallan kolmijako-oppia eivät Suomessa ymmärrä poliitikotkaan, saati sitten toimittajat.

Yleisradio ei ole lukenut Hankamäen kirjaa lainkaan, koska se kertoo kirjan kertovan “naisten tyranniasta” mistä kirja ei luonnollisestikaan kerro, enkä oikein usko siellä enää olevan juurikaan muita kuin klassiseen musiikkiin keskittyneitä toimittajia, jotka niin paksun kirjan kykenisivät lukemaan. Päätoimittajatasolla ei ainakaan ole.

Enpä tiedä. Tällaisen tyhmyyden edessä menee kansalainen mykäksi. Tavallaan odottaa vain, että mikäli eduskunnassa joku asiasta kysyy, niin ministeri teroittaa vallan kolmijako-oppia ja kertoo päälle, että Unkari ei ole oikeusvaltio. Sitten SDP:n pääideologi kiittää ministeriä Ranskan vallankumouksen ja valistusfilosofian periaatteiden syvällisestä ymmärtämisestä ja niiden taidokkaasta esille tuomisesta. Eduskunnan vasen laita KD:stä vasemmalle sitten mölisee hyväksyvästi suu auki ja räkää nenästä valuen, että olipa hieno dialogi. Tällaista on nykyaikainen politiikka KD:sta vasemmalla istuvien puolueiden joukossa.