maanantai 20. huhtikuuta 2020

Teinipop

Kissa aivan selvästi pitää dominikaaninunnien laulusta, tai suhtautuu siihen ainakin tyynen välinpitämättömästi.

Vanhemmiten rockia ja poppia on alkanut arvostaa myös musiikkina. On paljon hyviä kappaleita, mutta huomattavasti vähemmän musiikillisesti hyviä kokonaisuuksia. Rock ei oikein ole rakentuvien kokonaisuuksien musiikkia. Se on parhaimmillaan repivää ja hajottavaa. Nuorena tämän ymmärsi hyvin. Oli kyse puhtaasti asenteesta, ei niinkään mistään musiikista. Ja se asenne, joka teki rockista hyvää oli repivän anarkistinen ja välitöntä, vaikka sitten väkivaltaista, tyydytystä hakeva, mutta siinä kuitenkin äärettömän rehellinen. Rehellinen jopa väärässä olossaan. Siksi oli jotenkin suuri järkytys kohdata sellaisia ilmiöitä kuin Pelle Miljoonan kiertue yläasteilla ja lukioissa. Tuntui kuin sekä vanhemmat, että rokkarit olisivat pettäneet itsensä.

Luterilaisessa kirkossa oli jotain samaa. Tai ainakin siinä kuvassa mikä siitä välittyi julkisuuteen oli sitä. Se oli valmis keskustelemaan juopottelevien kirjailijoiden kanssa Jumalan olemassaolosta kaiken maailman televisio-ohjelmissa tuntien, tai ainakin teeskennellen, syvää ja myötätuntoista ymmärrystä näitä oman elämänsä neroja kohtaan. Se esitti heidän edessään ikään kuin kuuntelevaa oppilasta. Eikä tässä kaikki: se oli valmis keskustelemaan jopa teinien kanssa. Ennen kaikkea se teennäiseltä tuntuvalla sydämellisyydellä pyrki ymmärtämään tienien höpötyksestä kaikkea missä ei ollut mitään ymmärtämistä, vaan mikä oli kuitattavissa silkkana tyhmyytenä, joka tehtiin ja sanottiin vain siksi, että se nyt vain oli sekä hormonien, että usein päihteidenkin sekoittamien nuorten hullujen mielestä hauskaa.

Tämä tuskin on pelkästään luterilainen ilmiö. Todennäköisesti katolisessa ja ortodoksisessa kulttuurissa on länsimaissa ollut havaittavissa aivan samaa. Toisaalta rock on kyllä hyvinkin protestanttisten maiden ilmiö. Esimerkiksi Italiassa ja Espanjassa lauletaan vieläkin iskelmää ihan suurella sydämellä ja tuskin kukaan pitää rocktähtiä merkittävän syvällisinä, aikaa luotaavina taiteilijoina, kuten meillä anglosaksisen kulttuuripiirin maissa on tapana tehdä.

Tämä teksti lähti käsistä heti alusta ennen kuin se pääsi varsinaiseen asiaansa, eikä nyt ole aikaa rakennella asiallista siltaa takaisin siihen. Ehkä joskus toiste. Tekstin oli tarkoitus käsitellä luterilaista kiroilua. Usein kuulee väitteen, että siihen aikaan se oli normaalia uskonnollista kielenkäyttöä. Väite tuskin pitää paikkaansa. Olen nyt aika paljon lukenut ajan katolisia tekstejä, enkä vielä kertaakaan ole törmännyt niissä vastaavaan möykkäämiseen mitä Luther harrasti. Myös rockissa pitää möykätä usein holtittomastikin, jotta se olisi hyvää.

Historioitsija Magnus Nyman kiinnittää huomiota reformaattorien nuoreen ikään. Luther itse oli poikkeus. Ehkä protestantismi onkin jatkuvaa teinikapinaa ja sen ymmärtäväistä hillitsemistä, jonka tarkoitus on kasvattaa teineistä kaiken suopeasti ymmärtävään kirkkoon kypsiä aikuisia. Kukapa tietäisi.

2 kommenttia:

Catilina kirjoitti...

Uskonpuhdistus on vielä liian nuori. Mistään uskonopillisesta asiasta ei saisi esittää arviota, ennenkuin sitä on kokeiltu vähintään tuhat vuotta.

IDA kirjoitti...

Eipä tässä kiirettä ole. "First we take Constantinopole...jne" Harkitaan sitten taas sen jälkeen.