Ruotsalaisen nykyviihdekirjallisuuden teemasta ja vasemmistolaisuudesta. Vasureilla, nk sextitalisteilla on niin pitävä kuristusote kulttuuri- ja mediakentästä että voidaan puhua mielipidehegemoniasta. Tämän aseman menettämistä he pelkäävät, eivät he maahanmuuttajista piittaa. SD:n kokema noitavaino johtuu mielipideilmastoon tulleesta kolhusta. Kuten Sahlin totesi, nyt pitää kokeilla jotain muuta.
Mitä vähemmän menetettävää entisillä edistyksellisillä kapinallisilla on, sitä raaemmaksi käy peli. Jo nyt antifan mustahuppuiset opritsnikit ovat sosiaalidemokratian puolivirallinen katutappelusiipi. SD:n häätämiset kouluista tekemästä laillista poliittista kampanjaa puhuvat selvää kieltä.
Stieg Larsson oli Expo-säätiön johtajia ja äärioikeistolaisen liikehdinnän erikoistuntija. Hänen kirjoissaan (caveat: olen lukenut Mill.1:n suomeksi, kakkosta en ollenkaan ja kolmosen ruotsiksi) viime vuosikymmenten poliittiset ja mediailmiöt kääntyvät hauskasti katolleen. Koska tämä ei ole kirjallisuuskritiikkiketju, annan vain pari pientä esimerkkiä.
Larssonin natsisympatisöörit ovat äärioikeistolaisuuden ja rasismin perisynnin saastuttamia. Sukurutsa, kidutus ja murhat ovat heille peruskauraa. Uhreina ovat naiset, maahanmuuttajat, homot, seksuaalisesti moraalittomat ja ulkomaalaistaustaiset. Luonnollisesti sankari/hyvisporukka koostuu näiden ominaisuuksien ja niiden yhdistelmien henkilöitymistä. Suorastaan ällistyttävä paraati vierasperäisiä nimiä, epätavallisesti seksuaalisuuttaan manifestoivia ja monella tapaa parittomia rukkasia. Messiaaninen sankari on totuutta rakastava, ympäriinsä paneskeleva mutta naisia kunnioittava vasemmistolainen toimittajamies. Konnista pelottavin on kuin Wolfensteinista karannut, jättimäinen skinheadhirviö, kyvytön tuntemaan kipua ja päässään asuvien tonttujen ohjailema. Pahuuden priimusmoottori on ruotsalaisen kasvottoman poliisi/oikeistosysteemin työkalu, väkivaltainen venäläisloikkariagentti. Pienempiä perkeleitä ovat perus-MC-jengiläiset; heidän riveissään toiseus näyttää suomalaistaustaiset, sopeutumattomat ja väkivaltaiset kasvonsa. Ruotsalaisen tiedostamattoman oikeisto/miesvallan katutason soturit ovat miehiä, poikia ja setiä jotka kohtelevat naisia kuin koirat kusitolppaansa. Nämä miehet elävät raiskatakseen ja alistaakseen, mutta ovat sisältä tyhjiä ja pohjimmiltaan reppanoita; sellaisia joiden pään ja/tai kivesten murskaaminen tiedostavalla maihinnousukengällä olisi palvelus maailmalle ja raukoille itselleen.
Hyvä: nainen jolla on ulkomaalainen mies ja joka puolustaa oikeudessa miesvallan sortamaa naista. Hyvän työkalu: tietokone. Paha: mies jolla on saksalainen nimi ja joka ohimennen tappaa ja upottaa lampeen pari venäläistä huoraa. Pahan työkalu: rugbypallon kokoinen anustappi.
Larssonin Ruotsista puuttuu kokonaan tavallinen kansa. On vain luokka- ja sukupuolikamppailun kaksi eri leiriä.
Tämä lyhyesti tyypeistä ja maailmankuvasta. Tapahtumat noudattelevat osin Ruotsin lähihistorian omituisuuksia.
Muistatteko hysteeriset ruotsalaisakat jotka uskoivat koko maan olevan miesten maanalaisen pedofiililiigan käskyvallassa? Jostain syystä porukka sai suhteettoman paljon mediatilaa. Tietysti, koska heidän houreensa sopivat vasemmistolaisen mielipidehegemonian ilmastoon. Aika paksuja väitteitä, jajaminsann, mutta kun tuntee porvarin koko pahuuden, miksei asia voisi olla noinkin?
Aikahyppy Larssonin fiktioon: naispäähenkilöön kohdistuu media-ajojahti joka keskittyy "lebolaisen satanistiliigan" tekemiin murhiin... Perinteinen miespedofiili löytyy toki myös, tietysti korkeassa asemassa ja horjumattoman kunnioitettuna asiantuntijana jonka pudottaminen jalustaltaan olisi mahdotonta, ellei... ja nyt money shot:
Asioiden saattamiseksi oikealle tolalle tarvitaan muutamia lahjomattomia ja rehellisiä journalisteja, poliiseja, virkamiehiä ja juristeja. Maanalaista, salaista ja laitonta toimintaa käytetään vain niiltä osin kuin toiminnan näkyvä osa ei heistä tiedä, eikä siis kompromettoidu.
Näillä eväillä kaatuu salainen-poliisi-tiedustelumiessika, pankkieliittimiessika, tehtailija-kiduttaja-liikemiessika, raiskaajasadistimiessika, lääkäripedofiilimiessika, väärin tiedostava lehdistö(miessika), nahkaliivirikollismiessika ja end bossina saksalainen yli-ihmismiessika.
Ehkä Larssonilla oli parodis-ironinen piiloviesti tässä kaikessa, iso keskisormi vasemmistokollegoille, mutta jäi toteutumatta kun viikatemies iski. Mutta en usko. Huumorittomampaa teosta en muista lukeneeni koskaan.
Guillou... Ikuisissa yli-ihmisen moraaliongelmissa kieriskelevät sankarit löytävät totuuden ja vapauden toiseuden kunnioittamisesta. Pahalta haiseva ristiritari siivoaa sianlihan pois iltanuotiolta kun hienostunut kurdisaraseeniylimys kutsuu teelle (kenties andalusialaiselle)... Keskiajan Ruotsissa kristillisyyden kuristusote pakottaa äärimmäisiin uhrauksiin, mutta tiedostaviston oman katon alla saa rauhassa harjoittaa muhamettilaista uskontoaan... Suuren Saatanan kouluttamat ruotsalaiset SEAL-tappokoneet (joista toinen homo) antavat päihin nahkakuulille jotka kiusaavat maahanmuuttajia, sitten käyvät kiljubileissä tylyttämässä näiden paskaa maailmankuvaa ja päätyvät ratkaiseviin asemiin puolustusvoimissa torppaamassa oikeistolaisen soluttautumisen (yhden oltua sitä ennen itse vasemmistolainen soluttautuja)... Osv osv, lista jatkuu.
Mankellin viimeisessä Wallanderissa päähenkilö alkaa dementoitua, joten uskon kirjailijan ennusteen hänen poliittisen valveutuneisuutensa tilasta osuvan kohdalleen.
Itse esitän vain ihmettelyni siitä miten tuollainen kioskikirjallisuus voi olla niin arvostettua tietyissä piireissä myös Suomessa. Ilmeisesti avoin pahuudella mässäily, siitä uneksiminen ja kiihkoilu kuuluu tietyllä tavalla modernin intelligentsijan perusluonteeseen.
19 kommenttia:
http://en.wikipedia.org/wiki/The_New_Totalitarians
Likekaa. Suom. "Uusi Uljas Ruotsi"
Niin ymmärtää mikä meni vikaan...
Stieg Larssonin Millennium-trilogiassa tosiaan käytetään kaikki ruotsalaisdekkareiden klisheet eli esim. pahat yritysjohtajat (1. osa) ja miessiat.
Toisaalta kirjasarja on mukaansa tempaava "lentokenttäpokkari", jonka kaltaisena se pitää lukeakin.
Samalla kannalla sekä Vasarahammerin että Nikopolin kanssa. Olen lukenut ykkösen ja kolmosen, en vielä kakkosta. Poliittinen agenda on vasemmistopaskaa ja Larsson on ilmeisen tosissaan. Ongelma on siinä, että dekkareina ne ovat ihan oikeasti hyviä, kunhan muistaa kytkeä henkilökohtaisen punavihersuodattimensa pois päältä.
Miten kirja(sarja) voi olla hyvä, jos sen keskeinen henkilökavalkadi on epäuskottava, edustaa vääriä mielipiteitä, motiivit ilmeisen ennalta-arvattavia etc.?
Se, että päähenkilöksi ei kirjallisuudessa valikoidu medel-svensson, ei voi olla kenellekään suuri ihme.
Masokismia on monta lajia. Itse en kääntäisi sivuakaan, jos se noin koville ottaa.
Persoonallista kirjallisuuskritiikkiä edustaa kanta, jonka mukaan on "ihan ongelma", jos kirja on hyvä.
Mistä teoksesta kasuava kansamme saisi oikeita ja riittävän oikeistolaisia esikuvasankareita?
Ruotsalaisbloggari Oskorein viiltävää satiiria otsikolla "Miehet jotka vihaavat miehiä" suomeksi käännettynä. :)
http://riippumattomat.wordpress.com/2009/12/14/vieraskyna-yhteiskunnallista-satiiria-ruotsista/
Mistä teoksesta kasuava kansamme saisi oikeita ja riittävän oikeistolaisia esikuvasankareita?
Tuohon en ota kantaa. Sosialistinen realismi on sosialistien oma juttu. Ongelma ei sinänsä minusta on perverssin pahuuden kuvaaminen, vaan sen politisoiminen. Näitä kirjoja käsittääkseni arvostetaan nimenomaan niiden yhteiskunnallisen "sanoman" vuoksi.
Larsonissa on muuten ilmeisesti sama ilmiö kuin savianimaatio Uralin perhosessa: vasemmisto edustaa tervettä, verevää ja aitoa heteroseksuaalisuutta: kaikki muut ovat jotenkin seksuaalisesti kieroja. Kuuluuko vasemmistolaisuuteen jotenkin alitajuisesti se, että valtaan päästyään se automaattisesti synnyttäisi neuvostotyylisen puritanismin ja sankari-ihmisten palvonnan?
Millennium-trilogian päähenkilöt on otettu ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta eli Astrid Lindgreniltä.
Yli-ihmiseltä vaikuttava Lisbeth Salander on Peppi Pitkätossu ja toimittaja Mikael Blomqvist on Kalle Blomqvist, jolla nimellä häntä kirjassa kutsutaankin.
Ensimmäisessä osassa (joka on selkeästi sarjan paras) ruotsalainen natsismi on vain koristeena eikä sitä käsitellä mitenkään erityisemmin. Talvisodassa kuollut ruotsalainen vapaaehtoinen on sekin yksi ruotsalaisdekkareiden klisheistä.
"Tuohon en ota kantaa."
Kannattaisi ehkä ottaa, jos näkee tarpeelliseksi esitelmöinnin siitä, kuinka joku suosittu teos sisältää vääriä ajatuksia ja liikaa ei-oikeistolaisuutta. Siis mikä on sitten oikea tapa esittää todellisuutta ja vieläpä niin, että myös kansa siitä pitää?
Sosialistinen realismi- ja Uralin perhos-osioiden relevanssista en ymmärrä mitään, joten niitä en osaa kommentoida.
Kannattaisi ehkä ottaa, jos näkee tarpeelliseksi esitelmöinnin siitä, kuinka joku suosittu teos sisältää vääriä ajatuksia ja liikaa ei-oikeistolaisuutta.
En minä, eikä Nikopolkaan mitä ilmeisemmin sanonut, että noissa teoksissa olisi liikaa ei-oikeistolaisuutta.
Niissä on liikaa täysin vääristynyttä ja sairasta maailmankuvaa, jota jostain syystä pidetään taiteellisestikin arvokkaana ja vakavasti otettavana jossain piireissä.
Sosialistisen realismin relevanssi on siinä, että kirjoissa on selkeästi uusvasemmistolainen sankari. Sosialistisessa realismissa kirjoissa täytyi olla sankari.
Sankari selvästi on edustavinaan tervettä seksuaalisuutta seksuaalisesti kieroutuneessa, pahassa maailmassa. Myös Uralin perhosessa oikeistolainen Mannerheim esitettiin kieroutuneena homona ja Tampereen työväen pojat ja tyttäret juurevan terveinä heteroina.
Kunhan mietin onko tässä ns. uusvasemmistolaisen "taiteen" luonne jotenkin syvällisemminkin.
"En minä, eikä Nikopolkaan mitä ilmeisemmin sanonut, että noissa teoksissa olisi liikaa ei-oikeistolaisuutta."
Ainakin niissä tuntuu olevan liikaa "vasemmistolaisuutta", joten minusta silloin ollaan aika lähellä tilannetta, jossa niissä on liian vähän oikeistolaisuutta.
"Niissä on liikaa täysin vääristynyttä ja sairasta maailmankuvaa, jota jostain syystä pidetään taiteellisestikin arvokkaana ja vakavasti otettavana jossain piireissä."
En kiistä kun en näitäkään dekkareita lue, mutta pirun suosittuja ne tuntuvat olevan, joten arvostamisen piirit näyttävät kattavan suunnilleen koko lukevan kansan, ei vain sitä mytologisoitua vasemmisto-vihreä-taide-samettitakki etc -piiriä.
"Sosialistisen realismin relevanssi on siinä, että kirjoissa on selkeästi uusvasemmistolainen sankari. Sosialistisessa realismissa kirjoissa täytyi olla sankari."
Ihan sama minulle. Tuletpahan käytännössä määrittäneeksi Larssonit sosialistisen realismin teoksiksi, mikä lienee pejoratiiviseksi tarkoitettu, mutta lukijoita se ei näytä kiinnostavan, eikä myöskään kaltaistani ei-larssonistia.
"Sankari selvästi on edustavinaan tervettä seksuaalisuutta seksuaalisesti kieroutuneessa, pahassa maailmassa. Myös Uralin perhosessa oikeistolainen Mannerheim esitettiin kieroutuneena homona ja Tampereen työväen pojat ja tyttäret juurevan terveinä heteroina."
Vaikea ottaa kantaa, kun en ole Uralin perhosta nähnyt. Yleensä kyllä olen antanut itseni ymmärtää, että "vasemmistolainen" taide haluaa tuoda framille poikkeavuuden, erilaisuuden jne. kritiikkinä "oikeiston" vaalimalle normikäyttäytymiselle. Mutta taitaa tältä osin mennä juupas-eipäs -tasolle.
Minä vain en ymmärrä sitä, miksi hyväksi koettua ei voida sellaisena pitää, vaan täytyy keksiä kaiken maailman psykoanalyyttisia torjuntamekanismeja kirjan kätkettyjen viestien tukahduttamisksi. Eikö yksinkertaisempaa olisi todeta, että teos(sarja) on paska ja moraaliltaankin arveluttava stalinistisen kulag-meiningin ylistyslaulu, joka edellyttää K-18 -merkintää.
Ainakin niissä tuntuu olevan liikaa "vasemmistolaisuutta", joten minusta silloin ollaan aika lähellä tilannetta, jossa niissä on liian vähän oikeistolaisuutta.
No mikäli ne ilmentävät vasemmistolaisuutta niin vasemmisto on silloin syvällisemminkin kusessa. Käsitykseni mukaan niiden kuva ympäröivästä maailmasta on täysin harhainen.
Sinänsä se ei ole taiteelta pelkästään pahaksi, mutta kun näitä teoksia pidetään jotenkin yhteiskunnallisesti merkittävinä ja yhteiskuntaa kuvaavina.
"En kiistä kun en näitäkään dekkareita lue, mutta pirun suosittuja ne tuntuvat olevan, joten arvostamisen piirit näyttävät kattavan suunnilleen koko lukevan kansan, ei vain sitä mytologisoitua vasemmisto-vihreä-taide-samettitakki etc -piiriä.
Niitä myydään halvalla asemilla. Olen itsekin meinannut joskus ostaa matkalukemiseksi. Yleensä tällaisesta kioskikirjallisuudesta ei tehdä sen kummempia analyysejä ja johtopäätöksiä, mutta esimerkiksi tuo ketju, josta Nikopolin hauskan ja osuvan analyysin poimin perustui siihen, että HS:n toimittaja valitteli, kuinka Suomessa ei ole samalla tavalla yhteiskunnallisesti tiedostavia dekkarikirjailijoita kuten nämä ruotsalaiset dekkarimaakarit. Ja yleisemminkin näitä on arvioitu samaan tapaan.
Eli vasemmisto-vihreä-taide-samettitakkipiirit ( joihin itsekin toki taiteilijana ja intellektuellina kuulun ;) ) näkevät noissa teoksissa jotain enemmän kuin pelkkää viihdekamaa.
Ihan sama minulle. Tuletpahan käytännössä määrittäneeksi Larssonit sosialistisen realismin teoksiksi, mikä lienee pejoratiiviseksi tarkoitettu, mutta lukijoita se ei näytä kiinnostavan, eikä myöskään kaltaistani ei-larssonistia.
Positiivinen sankari on yhtymäkohta sosialistiseen realismiin. Sinänsä koko sarja ei sitä varmasti tyylillisesti edusta.
Dekkareissa ja muutenkin positiivinen sankari on tietenkin ok, mutta kun näiden nyt katsotaan edustavan jotain yhteiskunnallisesti merkittävää kirjallisuutta ja syvempää pohdintaa.
Eikö yksinkertaisempaa olisi todeta, että teos(sarja) on paska ja moraaliltaankin arveluttava stalinistisen kulag-meiningin ylistyslaulu, joka edellyttää K-18 -merkintää.
Olisi. Intellektuellin elämä nyt kuitenkin on tällaista pohdintaa. Vaihdankin hetkeksi takaisin terveelliseen elämään ja totean: paskaa kirjallisuutta, en jaksaisi lukea edes vähän alusta.
Larssonin Millennium-trilogia on kuitenkin fiktiota ja mielestäni kohtuullisen hyvin tehty jännityskirjasarja.
Fiktiossa sallitaan mielikuvitukselliset salaliitot ja henkilöhahmojen tietynlainen yksiulotteisuus.
Minusta Larssoneita voi lukea viihteenä siinä missä Ilkka Remestä, Tom Clancya tai John Grishamia.
Larssonin omat arvot ja asenteet toki näkyvät kirjassa, mutta ne eivät tee kirjoista huonoja jännäreitä.
Guilloun Hamilton-kirjoissa taas uskottavuus puuttuu, koska sankarihahmo on liian teennäinen ja hänen sidekickinsä (homo ja suomenruotsalainen) ovat liian epäuskottavia. Suomalaislukijalle ruotsalainen agenttisankari on yksinkertaisesti mahdoton ja tämän on kirjailija itsekin myöntänyt.
"Käsitykseni mukaan niiden kuva ympäröivästä maailmasta on täysin harhainen."
Jos kaunokirjallisen tuotteen pitää tunnontarkasti kuvata objektiivista todellisuutta, kannattaa mielenkiinto suunnata esim. kaupunkien vesihuoltoraportointiin tms. Ongelmaksihan tässä on nimetty teosten "vasemmistolaisuus", millä siis tarkoitettaneen sitä, että kirjojen sankarit eivät julista maastohousut jalassa rotuoppia tai eivät kanna nimea Anders Svensson. Ja se taas minusta on luvalla sanoen naurettava vaatimus - kaunokirjallisuudelta.
"Sinänsä se ei ole taiteelta pelkästään pahaksi, mutta kun näitä teoksia pidetään jotenkin yhteiskunnallisesti merkittävinä ja yhteiskuntaa kuvaavina."
Kuka pitää ja kuka ei. Ainakin ne näyttävät keskivertomakua miellyttävän, mikä yleensä on ollut esim. perussuomalaisten laatustandardi yhteiskunnalliseen toimintaan ja taiteeseen.
"Niitä myydään halvalla asemilla."
Tuo on kyllä vähän kökkö selitys, sillä niillä asemilla myydään satoja muitakin nimikkeitä eikä suosio ole taattu.
"Eli vasemmisto-vihreä-taide-samettitakkipiirit ( joihin itsekin toki taiteilijana ja intellektuellina kuulun ;) ) näkevät noissa teoksissa jotain enemmän kuin pelkkää viihdekamaa."
No niinhän niissä näkyy vastapuolikin näkevän kaikkea muuta kuin viihdettä: peräti vaarallisia ajatuksia ja kätkettyjä motiiveja. Ettei peräti Illuminatia.
"Positiivinen sankari on yhtymäkohta sosialistiseen realismiin. Sinänsä koko sarja ei sitä varmasti tyylillisesti edusta."
Positiivisia sankareita on kyllä poikakirjallisuus ja reinolehväslaiho- ym. sotakirjallisuus pullollaan, joten tuo määritelmäsi ei ole kovin erottelukykyinen.
"paskaa kirjallisuutta, en jaksaisi lukea edes vähän alusta."
Tähän voisin kenties yhtyä, mutta eri syistä - edellyttäen, että joskus kykenisin yhdenkin dekkarin läpi lukemaan.
Jos kaunokirjallisen tuotteen pitää tunnontarkasti kuvata objektiivista todellisuutta...
Ei tietenkään pidä. Pointti oli siinä, että näitä ruotsalaisia dekkareita pidetään jotenkin erityisesti yhteiskunnallisena kuvauksena.
Kuka pitää ja kuka ei. Ainakin ne näyttävät keskivertomakua miellyttävän, mikä yleensä on ollut esim. perussuomalaisten laatustandardi yhteiskunnalliseen toimintaan ja taiteeseen.
Siis suomalaiset kriitikot, kirjallisuusihmiset, lehtimiehet jne...tuntuvat pitävän.
No niinhän niissä näkyy vastapuolikin näkevän kaikkea muuta kuin viihdettä: peräti vaarallisia ajatuksia ja kätkettyjä motiiveja. Ettei peräti Illuminatia.
No ei niissä sentään mitään Illuminatia tai mitään mihin yleensä voisi liittää klassisesti sivistyneitä ihmisiä ole.
Itse en siis näe niissä juuri mitään, mutta minua kiinnostaa se miksi ne nähdään jotenkin merkittävänä, yhteiskunnallisena kuvauksena. Sitähän ne eivät aivan ilmeisestikään ole.
Pitääkö vasemmiston elää lumetodellisuudessa, jotta se voisi pitää oman juttunsa moraalisesti kasassa?
Positiivisia sankareita on kyllä poikakirjallisuus ja reinolehväslaiho- ym. sotakirjallisuus pullollaan, joten tuo määritelmäsi ei ole kovin erottelukykyinen.
On toki. Niissäkin se on yhtymäkohta sosialistiseen realismiin. Tarkoitus ei ollut määritellä kirjoja sosialistiseksi realismiksi tai antaa sosialistisen realismin määritelmää.
Poikakirjallisuutta harvoin pidetään merkittävänä, yhteiskunnallisena kuvauksena. Tuskin Lehväslaihojakaan.
"Ei tietenkään pidä. Pointti oli siinä, että näitä ruotsalaisia dekkareita pidetään jotenkin erityisesti yhteiskunnallisena kuvauksena."
Joku pitää ja joku ei. Sinun mielestäsi kirjan sisältö maailmankuvallisine julistuksineen on väärin, jonkun toisen mielestä ei ja kolmannen osapuolen mukaan evvk. Asiaa paremmin tuntematta jotakuta kriitikkoa saattaa miellyttää se, että jännityskirjallisuudessa on elementtejä joita Carter Brownissa ei ole. Moralisoiva kritiikki sen sijaan kuuluu kansakouluun ei kirjallisuuteen.
"Siis suomalaiset kriitikot, kirjallisuusihmiset, lehtimiehet jne...tuntuvat pitävän."
Tuskin tuo joukko in corpore on julistautunut ikuista uskollisuuttaan larssonismille. Voi olla yllätys, mutta ihan kaikki maailman ihmiset eivät julistaudu jonkun sanoman tulenpalaviksi kantajiksi ja arvioi mieltymyksiään vain ja yksinomaan diggaamansa poliittisen suuntauksen heijastumana.
"Itse en siis näe niissä juuri mitään, mutta minua kiinnostaa se miksi ne nähdään jotenkin merkittävänä, yhteiskunnallisena kuvauksena. Sitähän ne eivät aivan ilmeisestikään ole."
En tiedä, eikä ihmeemmin kiinnostakaan. Mikähän nykyajan kaunokirjallinen teos on yhteiskunnallisesti merkittävä, ja sellainen, jossa esitetään oikea arvomaailma ilman, että sankari on hyvä, ilman että kirja voidaan tulkita sosialistisen realismismin täysiveriseksi edustajaksi jne jne.
"Pitääkö vasemmiston elää lumetodellisuudessa, jotta se voisi pitää oman juttunsa moraalisesti kasassa?"
En tiedä tätäkään, mutta kansa näkyy tietävän, kun kerran väärästä kirjasta ja vääristä mielipiteistä niin kovin ollaan innoissaan.
"On toki. Niissäkin se on yhtymäkohta sosialistiseen realismiin. Tarkoitus ei ollut määritellä kirjoja sosialistiseksi realismiksi tai antaa sosialistisen realismin määritelmää."
No ihan yhtä järkevää on todeta, että sosialistista realismia ja Larssonin kirjoja yhdistää se seikka, että kaikissa on kannet.
Tuskin tuo joukko in corpore on julistautunut ikuista uskollisuuttaan larssonismille. Voi olla yllätys, mutta ihan kaikki maailman ihmiset eivät julistaudu jonkun sanoman tulenpalaviksi kantajiksi ja arvioi mieltymyksiään vain ja yksinomaan diggaamansa poliittisen suuntauksen heijastumana.
Ei tuo ole minulle mikään yllätys, mutta en pidä sitä todellakaan minään syynä siihen, että ilmiöitä ei saisi tarkastella yleisellä tasolla.
Jo pelkästään se Helsingin Sanomien artikkeli, josta keskusteluketju lähti esitti että Suomessa ei ole kirjailijoita joilta voisi kysyä yhteiskunnallisista asioista, kun taas Ruotsi on sellaisia dekkarin vääntäjiä pullollaan.
Pitäisikö sellaiseen vastaamiseen käydä jokainen yksittäinen kriitikko ja jokainen yksittäinen kirjailija läpi ja olettaa, että mitään yleistä eetosta ei ole olemassakaan vaan on vain ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä?
Jos näin, niin nämä mitä tässä olen sanonut ovat minun näkemyksiäni ja sinun on ihan turha mussuttaa jostain maailmankatsomuksista tähän.
"Ei tuo ole minulle mikään yllätys, mutta en pidä sitä todellakaan minään syynä siihen, että ilmiöitä ei saisi tarkastella yleisellä tasolla."
Viittaamassasi kappaleessa oli kaksi pointtia. Toinen oli se, että on olemassa Larssonista pitäviä ja ei-pitäviä kirjallisuusihmisiä (kriitikoita yms. samettitakkiväkeä). Toinen asia on se, että ihmisen kaikki kannanotot ja teot ovat varsin harvoin johdettavissa nimenomaisesti hänen poliittisista mieltymyksistään.
Ensin mainittuun on yhteydessä se, että Larssonit eivät todellakaan miellytä vain kriitikoita yms. vaan tavallista lukevaa kansaa, poislukien poliittisesti pelästyneet. Laajempaa kirjallista sotaa on sen tähden varsin vaikea synnyttää, vaikka sitä kuinka kuumeisesti näytään haluttavan.
Toiseen teemaan liittyy taas se, että koska ihmiset tosiaankaan eivät toimi poliittisina robotteina, niin heidän kannanottojaan johonkin yksittäiseen teemaan on arveluttavaa - etten sanoisi mahdotonta, vaikka eihän se sitä näytä olevan - tulkita poliittisesti motivoiduksi.
Tällä kertaa yleiseksi tasoksi riittää se, että Hesarissa on kirjoitettu asiasta jotakin.
"Pitäisikö sellaiseen vastaamiseen käydä jokainen yksittäinen kriitikko ja jokainen yksittäinen kirjailija läpi ja olettaa, että mitään yleistä eetosta ei ole olemassakaan vaan on vain ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä?"
No itse asiassa pitäisi, jos alkaa yleistyksiä tehdä ainakin noin suppealla otoksella. Nyt moraalinen närkästys ei kerro käytännössä mistään muusta kuin henkilökohtaisesta potutuksesta siihen, että omaan maailmankuvaan huonosti istuva kirjallinen tuotos säväyttää jotakuta kriitikkoa ja isoa osaa lukijoista. Kai tässä pitäisi alkaa miettiä millainen salaliitto onkaan siinä, että Raamattu ja Koraani keräävät niin paljon lukijoita, vaikka niissä molemmissa on tosi arveluttava jäppinen pääosissa...
"Jos näin, niin nämä mitä tässä olen sanonut ovat minun näkemyksiäni"
Just niin
"ja sinun on ihan turha mussuttaa jostain maailmankatsomuksista tähän"
Sen olen kyllä oppinut, mutta taisit olla sinä itse, joka tämän tuohtumuksesi vääristä sankareista toi esiin blogissasi, jossa on kommenttimahdollisuus. En ymmärtänyt, että sitä ei olisi saanut käyttää.
Nyt moraalinen närkästys ei kerro käytännössä mistään...
En minä ole moraalisesti närkästynyt. Huomioin vain tilanteen ja kommentoin sitä. Minusta Nikopolin kuvaus on osuva ja erittäin hauska.
Itse siis ihmettelen vain sitä miksi jotkut voivat pitää tuollaista kirjallisuutta yhteiskunnallisena kuvauksena ja yhteiskunnallisesti merkittävänä. Se, että niin kirjoitetaan Hesarissa on vähän eri asia kuin jos naapurin Maija sanoisi minulle niin. Joten näen, että tuolla Hesarin esityksellä on jotain laajempaakin kantavuutta ja se edustaa ainakin sitä eetosta, joka on Hesarin toimituksen sisällä.
"En minä ole moraalisesti närkästynyt. Huomioin vain tilanteen ja kommentoin sitä. Minusta Nikopolin kuvaus on osuva ja erittäin hauska"
Kyllä kai miehen sanaan on uskottava, vaikka vähän vaikeata tekee.
Sen sijaan Nikopolin kuvaus ei minusta ole ainakaan hauska, ja oikean adjektiivin löytäminen moista moraliteettia kuvaamaan tuottaa ongelmia täällä päässä. Paremman puutteessa sanoisin sitä toinihavumaiseksi, jollaisten luulin kirjallisuusarvioissa loppuneen viimeistään 50-luvulla. Siis 1950-luvulla.
"Joten näen, että tuolla Hesarin esityksellä on jotain laajempaakin kantavuutta ja se edustaa ainakin sitä eetosta, joka on Hesarin toimituksen sisällä."
Sen verran uskallan sanoa tuntevani/tietäväni lehtitalojen toimintaa, että noin helppo arvio ei mene minulle läpi. Hesarin toimituksessa on kovin monenlaista jengiä ja samaa asiaa vastustetaan ja kannatetaan riippuen kirjoittajasta (ja joskus myös samassa kirjoituksessa). Hesarissa kirjoitettu kritiikki ei edusta kuin kirjoittajan näkökulmaa. Naton osalta ja EU:hun liittymisessä HS sen sijaan on puolensa valinnut. Se on tietysti ongelma, että niin Hesari kuin mikään muukaan lehti ei harrasta kritiikin kritiikkiä.
Mutta kuten sanottu, minua eivät ole Larssonit ennen tätä keskustelua kiinnostaneet lainkaan. Nyt voisi ihan uteliaisuudesta jo yhteen tarttuakin.
Lähetä kommentti