keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Spotify
Uskon, että suurin osa blogini lukijoista on samanlaisia vakaita maalaismiehiä, kuin itsekin olen, mutta nyt tunnen kuitenkin tarvetta kirjoittaa popin hyvistä puolista.
Kiitos Paavon sain Spotifyin ja olen kuunnellut vanhojen, teini-iän suosikkien konserttitaltiointeja nyt pari päivää. Popin huonoudessa on jotain pyhää. On olemassa idea täydellisestä popkappaleesta ja sitten joukko pässejä, jotka eivät osaa sitä soittaa, mutta yritys on kova ja ehdottoman vilpitön. Se on puhdasta kauneutta, kun sen kuulee. Studiossa sitten joku tuottaja pilaa kaiken ja kaikesta tulee vain keskinkertaista, tyylikästä mössöä.
Jos jollain lukijoista sattuisi olemaan Spotify, niin pistäkää hakusanaksi Blondie ja kuunnelkaa Live - Philadelphia 1978, Dallas 1980. Siinä tuo ilmenee.
Myös todella hyvän studiopopin mestariteokset Roxy Musicin Stranded, Country Life ja Avalon löytyvät tuolta, mutta ne osasivat soittaa niin sanotusti livenäkin, joten niitä ei lasketa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Terve, Ida. Pop on huonoksi musiikiksi hyvää, jopa pyhää. Kova yrittäminen pyhittää kaiken. Jostakin syystä mieleen tulee Bram Stokerin 'Dracula', joka on hyvä huono romaani. J.
Vampyyritarinoiden mielenkiintoisuus johtuu siitä, että ajatukset liikkuvat ilmassa. Joskus, jos kuvittelee niitä omikseen, tuntuu että niitä imettäisiin kuin verta.
Olisihan se hyvä, jos ihmismielen valoisan ja pimeän puolen vahvistukseksi olisi oikeasti olemassa niin enkeleitä kuin demonejakin asiaankuuluvine tehtävineen. Elämässä olisi silloin tarkoitus. Mutta nämä predikaattiverbit ovat valitettavasti irreaalisia konditionaaleja tyhjänpäiväisen toiveajattelun merkeissä. J.
Uskon, että ne ovat täyttä totta.
Ei Blondie muuten olisi vuonna 1978 Philadelpghiassa voinut soittaa noinkaan hyvin :)
Lähetä kommentti