Jatketaan samalla linjalla mihin ensimmäisessä jäätiin:
Pohjoisen portilla puhaltaa hiekasta sakea tuuli,
yksinäinen ajan alusta tähän hetkeen!
Puita kaatuu, ruoho kellastuu syksyssä.
Kiipeän torneihin, torneihin
ja pidän silmällä barbaariseutua:
autiota linnaa, taivasta, aavikon lakeutta.
Kylässä ei enää ole yhtään seinää pystyssä.
Kuuran tuhannesti valkaisemia luita
kasoina puitten ja ruohon peitossa;
kuka saa tämän aikaan?
Kuka saa keisarillisen vihan leimahtamaan?
Kuka saa liikkeelle armeijan, rummut ja patarummut?
Barbaarikuninkaat.
Suopea kevät vaihtui verenhimoiseen syksyyn,
keskustan kuningaskunnan yli pyyhkäisi sotijain pyörre,
kolmesataa kuusikymmentätuhatta,
ja surua, surua kuin sadetta.
Surua lähtö ja surua, surua paluu.
Autiot, autiot kentät,
poissa sodan lapset,
hyökkääjät poissa, puolustajat poissa.
Ah, kuka tietää kertoa surun surkeudesta Pohjoisen Portilla,
kun Rihokun nimi on unohtunut
ja vartijat, meidät, heitetty tiikereiden ruuaksi.*
Ja koska kissan ( ik heet kissa ) häntää ei nosta kuin kissa ( mao ) itse, niin todetaan, että kyllä yksi IDA aina Ezra Poundin ja Tuomas Anhavan voittaa. Tai ainakin eteenpäin on menty ;)
*Tuokin runolainaus siis Tuomas Anhavan suomentamasta, Otavan kustantamasta Ezra Pound - kokoelmasta Personae, valitut runot. Kannattaa ostaa, jos jostain saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti