perjantai 23. maaliskuuta 2007

Aamu Euroopan yhteisössä

Elämäni kahdeksannen alueen, neljännentoista piirin kulttuurinrikastajana on oikeastaan hyvin helppoa. Maailma on täynnä kulttuuria ja sitä tarvitsee vain säädellä. Pahinta ovat työajat. Aamulla pitää olla konttorissa kello kuudelta ja lukuun ottamatta ruokatuntia, jota edelleen itsepintaisesti kutsutaan lyhennetyksi siestaksi, vaikka sen virallinen nimitys on jo pitkään ollut standardisiesta, virastosta voi poistua vasta kello kuudelta illalla yövuoron saapuessa paikalle. Toisaalta kuukausittaiset vuoronvaihdot ja niihin liittyvät kolme vapaapäivää tarjoavat kyllä vaihtelua aikatauluihin.

Tänä aamuna oli sateista. Yleensä vältän kävelyä työmatkoilla, koska sellaista voidaan helposti ruveta tulkitsemaan yksilölliseksi poikkeamaksi. Nyt oli kuitenkin poikettava, sillä minun piti ostaa nikotiinia enkä viitsinyt ottaa johdintaksia, koska matka metroasemalle oli lyhyt ja kioski matkan varrella. Otin siis sateenvarjon mukaani. Avasin sen rappukäytävämme ovea suojaavan katoksen alla. Koska ei juurikaan tuullut, ei sade päässyt vihvomaan sivuilta. Olisinkin päässyt asemalle asti täysin kuivana, jos kioskin edessä olisi ollut edes jonkinlainen markiisi. Sellainen kuitenkin puuttui. Asiasta on hyvä - ja syytäkin - raportoida eteenpäin, joten painoin sen mieleeni.

Metro oli tavalliseen tapaan täynnä. Hiljaisuudessa ihmisten keskellä vaivuin ajatuksiini ja odottelin jonkun kiinteän lauseen kehittymistä mieleeni. Se muodostui hiljaa: ”Äiti, lähetän sinulle rahaa.” Suljin silmäni ja aloin tarkastella lausetta eri kulmista. Aseman nimien lukemista edeltävät ping-äänet keskeyttivät mietiskelyäni, mutta itse asemien nimiin tai ovien suhisevaan avautumiseen ja sulkeutumiseen minun ei tarvinnut kiinnittää mitään huomiota sillä tiesin, että seitsemännen pingin jälkeen voisin astua vaunusta ulos. Olisin silloin suoraan virastomme alla. Lauseessa oli potentiaalia leppoisasta komediasta traagiseen draamaan, mutta jo oikeastaan siinä miettiessäni tiesin, että tulisin hylkäämään sen. Minulla ei ollut mitään kiirettä sillä työskentelisin vielä kokonaisen viikon yleisen historian osastolla. Vasta sen jälkeen olisi taas universaalin kirjallisuuden osaston vuoro.

Työhuoneeni oli kymmenennessä kerroksessa, pitkän ja leveän käytävän varrella. Vaikka ovia ei ollut, niin olin sentään siinä asemassa, että seinät olivat umpinaiset. Pystyn kyllä työskentelemään avoimessakin työpisteessä, mutta erityisen tarkkaa työtä vaativissa rikastuksissa tunne, että joku katselee olan takaa keskeneräistä työtä, on usein häiritsevää. Tiina, jonka kanssa jaan työhuoneen oli tänään poissa. En muista, että hän olisi aiemmin maininnut mistään poikkeusvapaasta, mutta kyseessä saattoi tietysti olla vuodenaikaan nähden kohtalaisen tavallinen terveyspoissaolo. En maininnut asiasta mitään Salmiselle, joka on tiimimme yhteiskuntasuhteiden avustaja, mutta olin huomaavinani hänen äänessään jotain poikkeuksellista, kun hän kyseli kuulumiset. Ynähdin tavanomaiset ja syvennyin muokkaamaan jonkinlaisen alkeellisesti aidatun leirin portilta otettua kuvaa.

- Mitä tänään on työn alla?, Salminen kysyi vaikka tietysti näki sen ruudulta aivan hyvin.

- Tämmöistä kuvankäsittelyä. Aika tarkkaa, vastasin. Nämä suurten eurooppalaisten sotien aikaiset ovat melkein pahimpia, koska niiden vääristynyt etnosentrisyys on niin häiritsevää. Sen aikaiset kuvaajat ovat olleet hyvin valikoivia.

Salminen totesi jotain noiden aikojen asenteiden yleisestä valitettavuudesta ja poistui. Päätin yrittää bongorummun soittajan upottamista portin pieleen. Ellei se onnistuisi leikkaisin kuvaan kokonaisen kansantanssiryhmän, joka peittäisi suuren osan sen jotenkin häiritsevästä ilmapiiristä...

2 kommenttia:

Jukka kirjoitti...

Ensin minua häiritsi tuo kuvankäsittelykohta mutta sitten pdin siitäkin - ei se ollut plakiaatio vaan linkkasi tekstin hienosti klassiseen orwellimaiseen perinteeseen.

Vuonna 1984 suomettuminen oli vielä puoliksi voimissaan ja silloin suomettuneet kirjoitajat löysivät kirjasta jopa kapitalismin kritiikkiä vaikka kirja oli utopistisen sosialistin ankaraa neuvostoliiton kommunismin kritiikkiä.

Hyvää tekstiä - laajennat näemmä ilmaisua haikuista novelliin.

IDA kirjoitti...

"Hyvää tekstiä - laajennat näemmä ilmaisua haikuista novelliin"

Kiitoksia. Tiedä tuosta ilmaisusta. Itse asiassa tuo oli vanha juttu, joka alun perin oli tasan sadan sanan mittainen kauhukertomus. Inspiraation puutteessa naputtelin sitä lisää. Alkuun se meni näin:

"Elämäni Kolmannen piirin kulttuurinrikastajana on oikeastaan aika helppoa. Maailma on täynnä kulttuuria, minun tarvitsee vain säädellä. Pahinta ovat työajat. Aamuisin pitää olla kuudelta virastossa. Ruokatuntia, jota vieläkin kutsutaan lyhennetyksi siestaksi – virallinen nimi on standardisiesta - lukuun ottamatta poistua voi vasta kello kuudelta illalla yövuoron saapuessa paikalle.

Tänä aamuna Tiina, jonka kanssa jaan työhuoneen oli poissa. Tarkastaja ei maininnut häntä, joten en itsekään ottanut asiaa puheeksi, vaikka huomasin selvästi oudon vivahteen Paavolan äänessä, kun hän monitoriani katsellen kyseli kuulumiset. Ynähdin tavanomaiset jatkaen bongorummuttajan upottamista historialliseen valokuvaan. Rumpalin piti istua portin viereen. Portin päällä luki: ”Työ tekee vapaaksi”. Siihen ei ollut syytä puuttua."

:)