Luterilaisen Suomen juhliessa Pitkää perjantaita suoralla lähetyksellä Idols-finaalista ( "Minä en hyväksy sitä, eikä minun tarvitsekaan hyväksyä sitä", on viisaus, jonka opin pari kuukautta sitten sairaalassa. ) suhtautuvat ortodoksit ja katolilaiset pääsiäiseen paljon vakavammin. Luterilaisille pääsiäinen ei taida olla niin tärkeä pyhä kuin ovat Itsenäisyyspäivä ja Joulu. Tosin ensi Itsenäisyyspäiväksikin suunnitellaan ilmeisesti jonkinlaisia arktisia sambakarnevaaleja, joissa tollot voivat aikansa kuluksi hytkytellä, mutta se on toinen juttu se.
Ortodoksisuudessa ärsyttää ylenpalttinen koristeellisuus. Kirkot ovat hämmentävän täynnä kaikenlaisia helyjä ja papeilla on kultakäätyjä kuin rap-artisteilla. Katolisuudessa on vähän sama juttu vaikka se onkin jylhempää. Se on ehkä koristeellisuudessaan liiankin jylhää. Joka tapauksessa, jos ajatellaan kristillistä sanomaa tai hengellistä arvokkuutta yleensä, noilla kahdella suurella kirkolla on paljon enemmän tarjottavanaan kuin raamattua parittavalla luterilaisella kansankirkollamme nykyisin on. Ja se on kyllä puhtaasti meidän luterilaisten vika.
Ortodoksinen Pääsiäisyön Jumalanpalvelus, joka juuri tulee televisiosta, on myös musikaalisesti huomattavasti korkeatasoisempi kuin Idols-finaali. Paikalle on selvästi kerätty seurakunnan parhaat kyvyt. Luterilainen, matalaviritteinen veisuu on toisaalta tavallaan herkempää, asiallisempaa ja kansanvaltaisempaa, mutta johdoltaan hengellisesti täysin tyhjä luterilainen kirkko ei pysty tuomaan tuota puolta läpi julkisuudessa. Katolilaisista jumalanpalveluksista en tiedä miten niissä lauletaan ja soitetaan. Katolinen kirkko on kuitenkin niin täynnä henkeä, että pelkkä Paavin tervehdys riittänee ja muu olisi jo liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti