Vaikka ketään ei näy, henkii rakennettu ympäristö marraskuisen illan hämärään voimakasta toksisen maskuliinisuuden hiilidioksidia. Onhan tulossa juna, joka syvyyspykologian tasolla symboloi ja teknisenä saavutuksena pinnallisestikin ilmentää mitä alkukantaisinta miehisyyttä. Ja minnepä muualle tuo juna meidät veisi kuin hyvien porvareiden patriarkaaliseen Kouvolaan. Meillä ei siis ole mitään hätää, vaan olemme hyvissä käsissä.
Postmodernismista puhuttaessa rientää sille rakentanut älymystö kertomaan, että postmodernismi on jo mennyttä, mutta tämä tämä on turhaa puhettta, koska sille rakentaneet sätkivät tyhjän päällä relativismin tyrannian verkoissa joka tapauksessa. On puhdas makuasia puhummeko olevasta vai olleesta postmodernismista. Se mikä postmodernimissa on oleellista on se, että se elää täysin valkoisten miesten heterovaltioiden tuista ja on siis siten patriarkaatin omaksi viihteekseen kutoma, hieman kieroutunut narratiivi. Tämä juna liikkuu myös osittain valtion tuilla, mutta se on todellinen ainakin siinä mielessä, että se kuljettaa ihmisiä paikasta toiseen hyvin suoraviivaisesti.
Meidän junissa ja linja-autoissa matkaavien ihmisten olisikin ehkä aika pelastaa narratiiviensa vangeiksi joutuneet tutkijat, jatko-opiskelijat ja opiskelijat. Se käy helposti ohjaamalla rahoitusta. Siihen taas antavat mahdollisuuden kevään vaalit. Yliopistojen ja koulutuksen rahoja ei tarvitse ohjata liikenteeseen ja infrastruktuuriin, mutta ne voi ohjata toisin laitosten sisällä ja ehkä jopa pyrkiä tekemään niistä jälleen jotain muuta kuin pelkkiä laitoksia. Eikö olisi hienoa, jos esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden, kielen ja kulttuurin tutkimus nousisi taas arvoon arvaamattomaan? Sieltä löytyisi ammennettavaksi aitoja, luovalla mielikuvituksella toteutettuja narratiivejakin vaikka kuinka.
Jotain rajaa siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti