lauantai 26. helmikuuta 2011

Työväenkysymyksestä

Keisari Qianlongin muotokuva, maalannut jesuiittamainen Giuseppe Gastiglione

Perussuomalaiset julkisti eilen vaaliohjelmansa. Minun on tietysti turha leikkiä puolueetonta tarkkailijaa, enkä haluakaan leikkiä, mutta ihan vilpittömästi voin todeta, että ohjelma on hyvä. Itselleni oikeastaan pelkästään kristillissosiaalinen ja kansallismielinen riittävät linjanvedoksi. Mikäli ihmiset vaivautuvat perehtymään siihen mitä nuo käsitteet historiallisesti ja yhteiskunnallisesti pitävät sisällään se itsessään johtaa oikeaan suuntaan.

Ohjelma ei kuitenkaan valitettavasti ole ihan kulttuuripoliittisesti jesuiittamainen, vaikka suomalaisen kirjallisuuden dosentti sellaista historiallisesti oikeamielisessä ja syväluotaavassa kirjoituksessaan väittääkin. Mikäli olisi, niin se tietysti merkitsisi suomalaisen kirjallisuuden, taiteen ja tieteen rakettimaista laadun nousua. Nyt emme ehkä ihan sellaisesta saa nauttia, vaikka oikeaan suuntaan varmaan mennäänkin.

Itse en ymmärräkään pillastumista tuosta kulttuuripoliittisesta osuudesta, koska siinä oli kyse vain siitä mitä valtion pitäisi tukea. Erilaiset säätiöt ja muut olisivat, vaikka ohjelma toteutuisikin sellaisenaan mitä demokratiassa ei tietenkään tapahdu, edelleen vapaita tukemaan mitä tahtovat. Itse muutenkin luotan ihmisiin, enkä usko, että he ovat ainoastaan kuluttavaa massaa, joka tyytyisi mitättömään kitschitaiteeseen. Siihenhän sorrutaan vain, jos yritetään löytää joku pienin yhteinen nimittäjä yleisestä mausta.Siinä mikä on yleistä ja mitä yleisesti tuetaan onkin hyvä siksi nojata mieluummin vanhaan ja koeteltuun, kuin siihen mitä juuri silloin mahdollisesti halutaan. Ja PS:n ohjelman ytimessä on kuitenkin se, että PS aikoo edelleenkin kuunnella ihmisiä yksilöinä ja persoonina, joten varmasti erilaisia kanavia avustuksille avautuisi, kuten tähänkin asti on avautunut. Ehkä paremminkin vaikka vahvasti näyttää siltä, että seuraavan neljän vuoden aikana ei millekään sektorille ole varsinaisesti lisää rahaa tulossa. Eikä mikään tietenkään estä suomalaisen kirjallisuuden dosentteja PS:n vaalivoiton jälkeenkin vaatimasta, että YLE edelleenkin kilpailisi amerikkalaisten TV-sarjojen esittäjänä ja kouluissa opiskeltaisiin suomalaisen kirjallisuuden sijasta medialukutaitoja Allersin lehdistä.

Ja ehkä ei ketään pitäisi kovaan ääneen syyttää täysin sivistymättömäksi, jos itse väittää katolisen kirkon keskiajalla olleen jesuiittamainen. Puolueen ohjelmaksi PS:n ohjelman teksti on myös ihan eloisaa suomea. Ehkä vain hieman huonompaa, kuin dosentin oma blogiteksti, mutta toisaalta selkeästi asiallisempaa, kuin eilisillan pressiklubin puhekieli.

P.S.

Menin sitten lukemaan kommentitkin mikä on aina virhe. Koska niiden kirjoittaja on suomalaisen kirjallisuuden dosentti, niin lainataan niitä tähän perään todistukseksi siitä, että kulttuuripolitiikassa todella tarvitaan syvällistä muutosta:

Ne, jotka vaativat ihmiselle vapautta, vaativat sitä myös taiteelle. Se kuuluu kumpaisellekin.

Tälle ajattelulle on äärimmäinen vastakohta keskiaikainen katolisuus tai vastauskonpuhdistuksen kauden katolisuus. Niitä ovat persujen ylistämät Suomen kirjallisuuden klassikot poikkeuksetta vieroksuneet. Eino Leino kuvaa romaanissaan halveksuen sitä, miten Rooman kirkon uskovaiset ryömivät kirkkoon itsensä ja ihmisyytensä alentaen. Suomen kirjallisuuden klassikoille Rooman kirkko on edustanut ihmisyyden alennustilaa - orjuutta, itsenäisen ajattelun kieltämistä ja myös terveen kristillisyyden vastavoimaa.


Minkään alan asiantuntemuksesta persuja ei pääse syyttämään. Kun he vahvasti ottavat kantaa kirjallisuuteen, mainitsen tässä lyhyesti, mitä kirjallisuuden asiantuntijat kirjoittavat ja ovat kirjoittaneet persuille ominaisesta suhtautumisesta kirjallisuuteen eli heidän edustamastaan kirjallisuuskäsityksestä.
Persujen suhtautuminen kirjallisuuteen on tämän päivän Suomessa ainutlaatuinen, mutta se ei ole sitä maailmanhistoriassa eikä kirjallisuushistoriassa. Se muistuttaa katolisessa kirkossa sen synkimpinä jaksoina vallinnutta asennetta, kansallissosialismin kulttuuripolitiikkaa ja stalinistista kirjallisuusohjelmaa. Ne kuuluvat kaikki otsikon moraalikritiikki alle: kirjallisuutta arvotetaan niissä ulkokirjallisista lähtökohdista. Kaunokirjallista teosta, kirjailijaryhmää ja tyylikautta arvostetaan vain, jos sillä on lukijalle annettavana jokin persujen, katolisen kirkon, kansallissosialistien tai stalinistien päämääriä palveleva moraali eli opetus.
Katolisessa kirkossa on pitkään vallinnut ajatus, että kiellettyjen kirjojen listassa (Index librorum prohibitorum) olleita teoksia ei saa lukea. Niihin tutustuminen on vaarallinen synti, ellei peräti kuolemansynti. Listassa on joukko maailmankirjallisuuden suurteoksia.

....
Kaikesta tästä opetetaan kouluissa (eri kirjallisuuskäsitykset, Rooman kirkon historia, kansallissosialismi ja stalinismi).

Siitä lohduttavasta tosiasiasta, että Suomi on poikkeuksellinen maa, jossa kansa on sivistyneistöään viisaampaa todistavat kuitenkin muiden kommentit.

Minkähänlaista roolia tämä Rooman-kirkko, mahtanee näytellä suomen eduskuntavaaleissa? 
 
Leino on vielä persuja ja kiveäkin kovempi, koska sisäministeriksi päästyään Leino jättäisi kaikki kirjailijat ja muut taiteilijat yhteiskunnan tukien ulkopuolelle ilmeisesti siksi, että Leinon mielestä taiteilun tulee lähteä luomisvimmasta eikä yhteiskunnan tuista.
Impivaara.
Perunakuoppa.
Turvenuija.
Vesuri.
Itse olisin näissä oloissa melko valmis toteamaan, että Leino sisäministeriksi.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kenties voisin tällä kertaa pyrkiä koherentimpaan ja vaatimattomampaan esitykseen nostaen muutaman ydinkysymyksen esiin. Blogin ylläpitäjään yhdyn täysin, että hän on arvottanut itsensä yhdeksi parhaista Suomen reetoreista. Muun vihreän myrkyn ja epäkansallisen käyttäytymisen lisäksi haluankin jälleen mädättää itseäni politiikassa.

Asiantuntijavalta, mikä PS:n vaaliohjelmassa tuodaan esiin vääränä vaihtoehtona, tulisi jakaa vähintään kahteen osaan: välttämättä kollektiivisen ideologian hallinnoimaan ja yksilölliseen päätäntävaltaan. Olemme jälleen subjektin pirunpesäkkeessä, mikä omasta mielestäni on ainoa tapa jakaa hyveellistä piiskaa ja jakaa tietämäänsä asiantuntijuutta vailla korvausvaatimusta. Tämä jakaminen ei yleensä keskity oman ajattelun korostamiseen. Sen sijaan korosteiseen asemaan nousee esimerkkejä siitä, kuinka tämän hetken ihmiselle tärkeitä kysymyksiä on aiemmin lähestytty.

Toinen asia - jos subjektiivista kritiikkiä ei lasketa - mihin haluaisin ottaa kantaa dialektiikan turvin, on se, kuinka PS:n vaaliohjelmassa otetaan kantaa taiteen synnyn ehtoihin - siis sen kulttuuriaiheen, josta suomalainen voisi myöntää olevansa ylpeä. Olen samoilla kannoilla kritisoidun blogin viittaavuuden kirjoittajan kanssa - vaikka pidänkin hänen keskustelun arvoista retoriikkaansa osin liian tunnepitoisena. Silti, jotta kirjoitukseni ei paisuilisi, haluan sanoa vain yhden huomionarvoisen taidetta ohjanneen seikan historiassa: genret ajassa. En ole aivan varma, kuinka poliittiselta tasolta ohjattu kansallisromantiikka tulisi toimimaan käytännössä säilyttämisen arvoista taidetta luovana elementtinä.

Jos olisin korvalääkäri, äänestäisin ehdottomasti PS:a oman työllistymiseni takaamiseksi. Sen sijaan kaverilleni, joka opiskelisi kansalliseen kielenhuoltoon tähtäävää alaa, en voisi ehdottomasti suositella tätäkään puoluetta. Valitettavasti suomen kielen arvostus ja oikeinkirjoituksen korostus ei tulisi muuttuneeksi facebook-kieliopin taidoista juuri miksikään. Olisiko syynä liika kansallisromanttisuus?

Luulisi, että suomalaisuutta korostavan puolueen eräs tärkeä tehtävä olisi käyttää suomen kieltä suhteellisen oikein. Vaikka kritiikkini tässä suhteessa perustuu pääosin lukemaani blogistin ihannoiman puolueen kannattajien kirjoituksiin (älä huuda, opettele yhdyssanat), niin voisin piikitellä suurta reetoria myös sillä perusteella, että käyttäessään - aiemmissa kirjoituksissa - aiemmin sanottuun viittaavia pronomineja kuten "se" tai "tämä" tulisi olla ainakin itse tietoinen, mihin aiemmin sanottuun viittaa. Toisaalta ymmärrän suuren tyytymättömyyden, kuten vuonna 1937.

P.S. Toivon, että voisit olla minuun ylpeä siinä suhteessa, että sain erään vääräuskoisen pakotettua bussin takapenkille. Voi pojat, että hän pelkäsi.

IDA kirjoitti...

myös sillä perusteella, että käyttäessään - aiemmissa kirjoituksissa - aiemmin sanottuun viittaavia pronomineja kuten "se" tai "tämä" tulisi olla ainakin itse tietoinen, mihin aiemmin sanottuun viittaa.

:)

Kyllä maar olenkin.

Tässä nyt vain puhutaan henkivalloista, joten tämä kaikki ei tietenkään ole aivan selvää vielä. Se ei tietenkään ole selvää itsellenikään ;)

Itse en vielä lähtisi kohdentamaan apurahoja tämän PS:n ohjelman perusteella. Sitä paitsi tiedän, että oli kulttuuriministerinä kuka tahansa ne kohdennetaan aina väärin. PS:n ohjelmassa on kuitenkin hieno totuus, joka demokratiassa on aina otettava huomioon, eli pappa betalar. Kansahan sen viime kädessä päättää kuitenkin. On syytä varoa tilannetta, jossa kansa kyllästyy koko maksamiseen. Ja ainahan taidetta ja tiedettä voi siinä ohessa tehdä myös ilman taloudellisia pyyteitä, niin jesuiitatkin tekivät/tekevät.

Terve kulttuuripolitiikka olisikin sellaista, jossa kaltaiseni reetorit saisivat olla rauhassa punk. Yhteiskunta, jossa ei enää kehtaa, koska sitä opetetaan kouluissa ja yliopistoissa on vinossa :D

vieras kirjoitti...

Mitä IDA arvelee perussuomalaisten kulttuurinäkemyksistä? Jos perussuomalaiset saa kulttuuriministerin salkun, niin palaako suomalaisen kulttuurin, ja kulttuuriperinteiden sekä maakuntien kulttuurin arvostus takaisin? Tarvittaisiin joku joka toimisi kuin Marjatta Väänänen aikoinaan. Vasemmistolainen kulttuuriväki ei tykännyt Väänäsestä, mikä oli hyvä merkki.

Olen muutenkin kummastellut että onko olemassa konservatiivisia, porvarillisia ja oikeistolaisia kulttuurihenkilöitä? Onko niitä ollut enää sodan jälkeen?

Miten IDA käsittää termit kulttuurikonservatiivi ja kulttuurinationalisti? Voiko noita termejä soveltaa perussuomalaisten kulttuurinäkemyksiin?

Anonyymi kirjoitti...

Ensinnäkin haluaisin riitaannuttaa muutaman kauniisti käytetyn käsitteen. Oikeastaan minun pitäisi puhua tunnepohjan kansallisesta vastaanotosta, mutta haluan pysytellä näennäisen poliittisesti objektiivisena - kunnon suomalaiseen tapaan. Mitä tulee oikeuteeni häiriköidä, en lähtisi kieltävälle linjalle, vaan puolustaisin sananvapauttani samoin perustein kuin mainion asiantuntijan Jussi Halla-Ahon vapautta on kutakuinkin tälläkin palstalla retorisen ansiokkaasti puolustettu.

Sanan "kansa" huoleton käyttö minua erityisesti askarruttaa. Kansa on ilmeisesti jotain etuoikeutettua ja syntyperäistä, jota yhtenäiskulttuuriin on ajassamme enenevässä määrin hankala liittää.

Aivan ensiksi haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa kovin tunnepitoisen huudahduksen "p**ele, hattu pois päästä!" vaikutuksen. Mustavalkoelokuvien aikaan tällainen rehellinen käytöstapojen palauttaminen voimasanan keinoin olisi kenties saavuttanut vaikutuksensa, mutta etenkin nykyisessä kielenkäytössä voidaan ajatella kirosanan käytön aikuisen osalta ruokkivan nuorten yhä kansainvälistyvämpää tapaa pilkuttaa sanottavansa muutamalla aikuisen suosiollisella hyväksynnällä oppimaansa hauskaa sanallista peliä. Viestien nopeutunutta maailmaa ei käy kieltäminen muutoin kuin radikaaleilla laeilla (kuten Kiinassa), mihin PS:n ohjelma ei tietääkseni tähtää. Korjatkaa, mikäli olen väärässä. Koska aikani ja mielenkiintoni oikaista itsestäänselvyyksiä ovat rajalliset, en selitä enempää. Tämän tietysti loistava reetorimme on jo ironisessa valossa esittänyt ja ymmärtänyt.

Koska kuitenkin haluan välttää munkkilatinan, käyn kansan kimppuun - ja ei, en kansan aktuaalisen todellistuman kimppuun vaan haluan epäröidä sanan "kansa" käyttötarkoituksia. Mitä historiallisia viittaavuuksia tällaisen sanan poliittisella käyttötarkoituksella on ollut kuin tottelevaisuuden noudattaminen? Tottelevaisuus sinällään voitaisiin nähdä eräänä tarpeena yhteisön toimintavarmuudelle, mutta itseisarvoinen ja emotiivinen käyttö jättävät perustelematta tottelevaisuuden suuntaa tai tarkoitusta. Luulisin, että myös historiallisia todisteita on niin idästä, lännestä kuin keskeltäkin, kun lähdetään kalistelemaan emotiivisia pistimiä "kansan" puolesta.

(Jääköön kesken. Olen muuten tällaisten kansan rakastajien kesken viherpunikki - eli kuullakseni erittäin arveluttava tapaus palikkatestin onnistumisen suhteen. Jaan siis äärimmäisen kauniisti erään tälle blogipalstalle kirjoittaneen kauniin sielun ajatuksen, että tulisi olla joko konservatiivi tai kommunisti - tämä on mielestäni hienosti jaettu.)