Pat Gilbertin Lontoo liekeissä kirja loppuu pohdintaan The Clashin laajasta merkityksestä kulttuurille. Enpä tiedä häntä. Itselleni kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen pari yksityiskohtaa.
Mick Jones haluaa banaanin. Roudari kiertää kaikki mahdolliset paikat, mutta ei löydä banaania mistään. Hän lupaa tuoda mitä tahansa, korillisen viskiä, meloneita, ihan mitä tahansa. Mick Jonesille se ei kelpaa, sillä hän haluaa ehdottomasti banaanin ja hänen on myös saatava banaani. Tuollaisen jälkeen kaikille on - tai ainakin pitäisi olla - luontevasti selvää, että se työväenluokka, jota The Clash edusti, oli olemassa vain elokuvissa ja viihteessä.
Toinen oli kirjailijan hehkutus kuinka Joe Strummer lisäsi sinänsä erittäin ansiokkaaseen Straight to Hell lauluunsa kovinkin sydäntä riipovan viestin nuorille vietnamilaisille siitä, kuinka heidän kulttuuriaan ei ole CocaCola vaan riisi ( tuo oli siis kirjailijan tulkinta). Mikäs siinä, asiassa voi kyllä olla perääkin, mutta saarnaaja oli kyllä tuossa tapauksessa puhdas leipäpappi.
Jan Wongin Punaisen Kiinan blues vaikuttaa hyvältä. Ainakin kuvat esittävät kuinka nuorten tyttöjen pitäisi pukeutua, jotta he olisivat ystävällisiä vanhojen miesten sydämille.
2 kommenttia:
Mä olisin ottanut sen melonin....
Itse olisin valinnut korin viskiä. Ja ruvennut sitten kännipäissäni ylistämään lauluissa porvarillisen elämän hyveitä.
Lähetä kommentti