Kuvia muistista

Jussi Halla-ahon vieraskirjassa joku huomautti, että Mohammed-pilakuvien tarina ei vielä ole loppu ja kehotti muistelemaan asian käänteitä tulevia keskusteluja varten. Onkin siis ihan hyvä kerrata tapahtumat Suomen osalta. Suomessahan kuvat julkaisi Suomen Sisu sen jälkeen, kun Ruotsin turvallisuuspoliisi oli sulkenut Ruotsindemokraattien sivut kuvien vuoksi ( asia muuten johti ministerin erottamiseen ). Asiasta ei tiedotettu minnekään muualle kuin Sisun omille sivuille, joilla kuvat myös julkaistiin. Sitten alkoi tapahtua kummia.

Ensimmäisenä poliitikkona julkaisua riensi kommentoimaan Jari Vilen ( kok), joka vaati Suojelupoliisia tekemään kaiken mahdollisen Sisun sivujen sulkemiseksi. Samalla hän ehdotti, että Eduskunnan olisi pikaisesti ryhdyttävä harkitsemaan lainsäädäntöä, joka varmistaisi sen, että Suomen ulkoista turvallisuutta ei voitaisi rauhankaan aikana uhata julkisessa sanassa johonkin sananvapauteen vedoten. Eli Vilen ehdotti jonkinlaisen uuden rauhanlakialoitteen tekemistä, mutta ei saanut sitten sellaista tehdyksi, eikä kerättyä siihen allekirjoituksia. Politiikka on raskas ja ammattitaitoa vaativa työ, joten tuota ei välttämättä voi pistää laiskuuden piikkiin. Ehkä häneltä oli vain jäänyt kiireessä huomaamatta, että kansanedustaja voi tehdä lakialoitteita. Suojelupoliisi joka tapauksessa ilmoitti välittömästi, että se ei näe mitään syytä tutkia asiaa. Seuraavaksi sitten SDP:n ja Keskustan muodostaman hallituksen pääministeri Matti Vanhanen ( kesk ) pyysi omasta ja hallituksena puolesta anteeksi sitä, että maassamme on tahoja, jotka julkaisevat Suomessa samaa aineistoa, jota on avoimesti julkaistu Euroopan yhteisön jäsenmaiden lehdistössä. Myös Tasavallan presidentti, rakastettu poppamamma Tarja Halonen piti kotoisan, ekumeenisen tapaamisen, eräänlaisen suuren pow wown:n, jossa hän suomalaisugrien päällikkönä pahoitteli tapahtumia tasapuolisesti kaikkien mahdollisten maailmasta löytyvien uskontokuntien edustajille.

Näissä melskeissä Sisäministeriön poliisiosaston poliisitoimintayksikön poliisijohtaja sai uskonnollisen herätyksen ja antoi Keskusrikospoliisille tehtäväksi selvittää onko tapauksessa aihetta tutkintaan Suomen lain vastaisesta Uskonrauhan rikkomisesta. Ja tehtävänanto sai kuin saikin KRP:n ryhtymään pitkään ja vaivalloiseen kuvaintulkintaan niin sanotun 12 'ikonin' arvoituksen tapauksessa, jossa kuvien viivojen suhteiden tarkka selvittäminen ja niiden merkityksen avaaminen vei kuukausia. Monilta jäi huomaamatta, että yksikään uskontokunta ei ollut kokenut uskonrauhaansa rikotuksi, eikä ollut moisesta poliisille ilmoittanut, mutta kun huomioi sen millaisissa paineissa ja millaisella alimiehityksellä KRP toimii modernisoituvan rikollisuuden uhkien edessä ja millaisella kiihkeällä tarkkuudella julkinen sana tuota rikollisuuden vastaista taistelua seuraa, niin tällaisten pikkuseikkojen huomaamatta jääminen on toki inhimillistä.

Lopulta, pitkällisen eksegeesin jälkeen, KRP sai todettua, että ei ollut ainoastaan aihetta tutkintaan, vaan oli aihetta viedä juttu syyttäjälle asti. Eikä sitten enää tarvittukaan kuin valtakunnansyyttäjän ahkeraa ja pyyteetöntä työskentelyä, kun syyttämättäjättämispäätös oli valmis.

Hassuinta tässä tarinassa on, että se on totta.