Viime viikolla televisiosta tuli dokumentti, joka kertoi amerikkalaiseen 50 - luvun rokkiin seonneista diinareista, jotka olivat osa nuorisokulttuuria vielä 1980 ja 1990 - luvuillakin.
Itse olin noihin aikoihin koulussa Helsingissä, enkä oikein koskaan tajunnut mistä on kysymys. Pystyin aivan hyvin liikkumaan sekä diinareiden, että punkkareiden porukoissa ja minulla oli ystäviä molemmissa. Pari kertaa olin joutua vaikeuksiin koska minulla oli aivan älyttömän pitkä tukka, mutta niistäkin selvittiin. Totaalista ulkopuolisuuttani kuvaa ehkä hyvin se, kun Lepakossa Laman keikkaa odotellessa tutustuin yhteen tyttöön. Hän kertoi tuntevansa Dave Lindholmin ja minä totesin siihen, että onpa kummallinen yhteensattuma: Minuakin kaverit kutsuvat Daveksi. Vasta myöhemmin oivalsin, että hän tarkoitti kuuluisaa trubaduuria Isokynä Lindholmia, mutta silloin se oli jo liian myöhäistä.
Joka tapauksessa rockabillyssä viehätti se täydellinen pyrkimys alkuperäisyyteen. Kaikki kappaleet pyrittiin esittämään juuri niin kuin ne oli ennen esitetty. Mitään lisäämättä ja mitään poistamatta. Se oli hienoa. Punkissa taas oli hienoa pyrkimys mitään pitelemättömään itseilmaisuun. Jotenkin kuitenkin suomalainen punk - ehkä Lamaa lukuunottamatta - ei toiminut. Melkein jokaisesta yhtyeestä pystyi vetämään linjan suoraan amerikkalaiseen esikuvaan, joka oli parempi, ja toisaalta itselleni oli jo teininä selvää, että loppujen lopuksi suomalaiset punkkarit olivat enemmän Kalifornian puolella kuin Kaliforniaa vastaan. Suomipunk rupesi kuulostamaan lukiolaispoikien historiattomalta uholta. Mitä se olikin.
Jankutin usein jossain kuinka yksikään suomalainen rocktyhtye ei koskaan pystyisi tekemään tällaista laulua, kuin Neil Youngin Powderfinger ja olen edelleen sama mieltä. Veikko Lavi tai Reino Helismaa taas olisivat koska tahansa pystyneet kirjoittamaan vastaavan naivin, mutta omalla tavallaan syvällisesti perinteeseen liittyvän laulun. Suomalaisessa rokissa kaikki vain jäi ulkokohtaiseksi - ja usein jopa typeräksi - koska mitään historiaa ei ole.
Ja sitten lopuksi hyvä rockvideo. En pidä siitä siksi, että siinä kaksi kaunista tyttöä tappelee keski-ikäisestä, kaksimetrisestä friikistä vaan ihan jostain muusta syystä. Ainakin väitän niin ;)
5 kommenttia:
En pidä diinareista enkä teddypojista enkä ole koskaan pitänyt.
Oli minullakin Eddie Cochranin levy C-kasetille nauhoitettuna. Varsin nopeasti kuitenkin äänitin päälle parempaa musiikkia.
Sain yläasteella läskipohjakengästä otsaan. Kyseessä oli vahinko, mutta kiitin luojaa, että potkijalla ei ollut spittareita tai buutseja jalassaan.
Jep, ja en tiedä.
Omat kokemukseni olivat tuollaisia.
Suomessa kuitenkin diinaritouhu oli selkeästi työväenliike.
Punkkarit olivat enempi vasemmisto-eliitin liike.
Varmaan.
Sitten oli vielä tämä punkliikkeen sisäinen jako. Itse pidin selkeästi enemmän Sex Pistolseista ja Epuista, kuin Clahista ja Pelle Miljoonasta. Jälkimmäiset olivat jotenkin elitistisiä ja yhteiskunnallisia.
Toisaalta todellinen suosikkibändini oli Television, joka oli harvinaisen elitistinen
http://www.youtube.com/watch?v=5bMC8DloyJU
näin jälkikäteen ajateltuna. Sitä diggaillessa ei kuitenkaan tarvinnut tapella. Ketään ei kiinnostanut ;)
Meikäläinen on jostain syystä hurahtanut 80-luvun goottimusiikkiin - The Curea lukuunottamatta. Oli aika ahaa-elämys kun tajusin historiallisesta lähteestä luettuani että Bela Lugosi - klubi tosiaan oli olemassa eikä Kjell Westön fantasiaa.
Harmi kyllä minä kasarina vain maalasin paskalla pöydänjalkaa enkä muista koko aikakaudesta kuin Gorbatshovin.
Lähetä kommentti