Nyt, kun olen muutamana iltana istunut kuistilla nauttimasta hyvästä kirjallisuudesta on siihen ilmestynyt kahdesti harmaavalkoinen, pirteän näköinen kissa. Ensimmäisellä kerralla se seurasi teenjuontiani aivan rauhallisesti pitkään tuijottaen, mutta heti kun kysyin siltä: "Kenen kissa sinä olet?" se ponnahti vikkelästi karkuun. Toisella kerralla se jo kierteli vapaammin ja aina välillä vähän vilkuili. Lopulta se ryhtyi nuuhkimaan ovea ja tuijottamaan sitä, joten kysyin: "Haluatko sisään?" Asiallinen kysymys sai sen taas pingahtamaan karkuun.
Näyttää olevan aivan selvää, että kissat eivät joko pidä siitä, tai eivät ainakaan ymmärrä, kielellistä kommunikointia ensi kohtaamisten aikana. Henkilöön menevät kysymykset yleisesti ottaen ovatkin tyhmiä kaikissa tilanteissa.
Kissa voi olla villiintynyt. Ainakin arkuus viittaa siihen. Siinä tapauksessa voisi osoittaa sille ruokaa tarjoamalla, että palvelualttiutta kyllä löytyy lokoisammankin elämän, kuin villielämän viettämiselle. Toisaalta pitää varmaan kysellä ensin naapureilta, jos se onkin jonkun heistä kissa. Siinä tapauksessa täällä saa aina käydä, mutta asumaan ei parane ruveta, eikä ruokaa odottaa. Ehkä ruoan sijaan voisi kokeilla myös jonkinlaista muuta sanallista lähestymistä kuin tyhmää kysymystä osoittamaan, että kyllä siinä pihassa saa pyöriä ihan vapaasti, eikä karkuun tarvitse lähteä. Niin kauaa ei kuitenkaan jaksa paikallaan hiljaa olla kuin patsas, että kissa itse tulisi tutustumaan.
Katsellaan ja lueskellaan sillä välin epäkorrektiakin kirjallisuutta, kun sitä vielä on tarjolla. Ei ole kauaa. Senkin jälkeen pysyy kyllä totena se, että huolimatta pitkästä yhteisestä evoluutiohistoriasta on kissan kanssa vaikea jutella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti