Vuonna 1965 Jerzy Kosiński julkaisi Kirjava lintu - nimisen kirjan. Se oli erittäin groteski kuvaus nuoren pojan kohtaloista Puolan maaseudulla Toisen maailmansodan aikana. Yksinkertaisimmin sisällön voi kuvata niin, että puolalaiset maalaiset kiduttivat poikaa ihan pelkkää pahuuttaan tai sitten seksuaalisia himoja tyydyttääkseen. Kosiński antoi ymmärtää kirjan kuvaavan omia kokemuksiaan ja perustuvan todellisuuteen. Ensin tämä uskottiin täysin ja myöhemmin, kun totuus oli alkanut tulla ilmi, niin, että kirja kuvasi yleisellä tasolla sitä mitä monille tapahtui Puolassa toisen maailmansodan aikana.
Todellisuudessa ihmiset puolalaisessa maalaiskylässä olivat koko sodan ajan suojelleet Kosinskia, hänen perhettään ja monia muita lapsia ja aikuisia, kohdellen heitä hyvin ja ilmeisellä rakkaudella.
Vaikka mitään sellaista mitä Kosiński kuvasi tapahtuneeksi ei ollut tapahtunut Kosińskin kuvaus elää edelleen realistisena, tosipohjaisena kuvauksena. Vuonna 2019 siitä tehtiin elokuva, jota kiiteltiin järkyttävänä ja analyyttisena kuvauksena holokaustista. Sen sadismia hieman kauhisteltiin, mutta se annettiin anteeksi suuremman asian vuoksi. Elokuvaa tehdessä oli jo täysin selvää ja todistettua, että Kosinskin tarina oli täysin keksitty. Se ei kuitenkaan paljon painanut, koska kukapa siitä piittaisi millaisina puolalaiset maalaistollot esitettäisiin. Hehän ovat vain rehua, jolla voidaan lannoittaa liberaalia narratiivia.
Kosiński itse päätyi traagisesti itsemurhaan. Hänet oli paljastettu plagiaattoriksi mikä on äärimmäisen vakava synti, koska immateriaaliset tekijänoikeudet ovat eräs uuden liberalismin peruskiviä, joista ei tingitä. Puolalaisten maalaisten oikeus kunniaan ja totuuteen taas on niin immateriaalista, että sitä ei voi rahastaa ja sen merkitys on siten liberaaleissa piireissä täysin käsittämätön.
Totuudella ei siis ollut oikeastaan mitään merkitystä sille, että liberaalit narratiivit olivat alkaneet kääntyä itse Kosinskia vastaan. Hän vain oli tehnyt rikoksen tekijänoikeuksia vastaan. Kosinskin vastenmielisen väkivaltainen sepustus piti siis vain irrottaa itse Kosinskista ja sitä voitiin edelleen pitää totena.
II
Time - lehti nimitti paavi Pius XII:n Vuoden mieheksi Toisen maailmansodan jälkeen. Eräänä keskeisenä perusteena hänen toimintansa vainottujen juutalaisten hyväksi. Israelin ensimmäinen pääministeri ylisti häntä. Samoin Golda Meir. Oli täysin totta, että Pius XII teki erittäin paljon juutalaisten auttamiseksi ja myös voitavansa Hitlerin hallinnon kukistamiseksi. Hänellä oli myös muita, ehkä paljon suurempiakin ansioita.
Vuonna 1963 Itä-Berliinissä esitettiin Rolf Hochhuthin näytelmä Der Stellvertreter. Samana vuonna englantilainen käännös The Deputy esitettiin jo Royal Shakespeare Companyn toimesta Lontoossa ja seuraavana vuonna muiden toimesta Broadwaylla. Näytelmää on esitetty myös Suomessa nimellä Sijainen. Näytelmä on täysin fiktiivinen, mutta iskee kuin miljoona volttia sen liberaalin yleisön, joka muodostaa immateriaalisten tekijänoikeuksien ammattiyhdistyksen, maailmankuvaan. Näytelmä oli alku Pius XII:n maineen aiheettomaan lokaamiseen tämän asian suhteen. Esimerkiksi Israel veti takaisin hankkeensa Pius XII:n muistomerkille Jerusalemissa.
Englantilainen historioitsija John Cornwell loi kirjansa nimellä käsitteen Hitler’s Pope ( Hitlerin paavi ) vuonna 1999, jolloin liberaali narratiivi Pius XII:n saksalaismielisyydestä oli jo muutenkin vahvoilla, koska se kulttuurin ja taiteen piirissä oli viruksen lailla levinnyt. Cornwell antoi narratiiville tarpeellisen, tieteellisen silauksen, jotta sitä pystyttiin puolustamaan tieteellisellä maailmankuvalla, joka on jokaisen liberaalin kuva maailmasta. Hänen teoksensa on jo monesti osoitettu vääriin tietoihin perustuvaksi ja vääristyneeksi. Hän on itsekin joutunut peräytymään siitä. Muidenkin häntä komppaavien tutkijoiden kovimmat väitteet ovat tällä hetkellä luokkaa: “mutta voidaan sanoa, että Pius XII ei toisen maailmansodan aikana julkisesti tuominnut juutalaisten kansanmurhaa.” Tästä huolimatta narratiivi elää totuutena hyvin laajoissa piireissä mediassa. Ei ole todellakaan harvinaista törmätä täysin vilpittömään uskoon siitä, että katolinen kirkko olisi toiminut yhteistyössä natsien kanssa juutalaisten ja muidenkin vähemmistöjen tuhoamiseksi ja aitoon loukkaantumiseen siitä, jos kertoo kuinka usko ei perustu lainkaan siihen, mitä on tapahtunut todella.
III
Nämä olivat vain kaksi juttua, jotka tulivat mieleen kun törmäsin nimiin Kosiński ja Pius XII. Näitä olisi vaikka kuinka paljon ja näitä tulee jatkuvasti uusia. Kokonaisuutena ne muodostavat niin sanotun totuusmedian kuvan todellisuudesta, eli todellisuudesta jota Julkisen sanan neuvosto tieteellisen maailmankuvan opastamana valvoo.
1 kommentti:
Totuusmedian edustajat ovat uskovaisia, jotka uskovat kaiken heidän omissa "raamatuissaan" kerrotun olevan totta. Enemmistö länsimaisista lehdistösta on "raamatullisia" , kuen meillä Hesari ja Yle. Niiden kertomaa ei juuri kyseenalaista sen enempää kuin Päivi Räsänen omia pyhiä tekstejään. Tietysti uusraamatulliset naureskelevat räsäsille ja kaikille ei-tieteellisille. He eivät kuitenkaan kritisoi itse tieteellisyyttä, joka hyvin usein joutuu sopeutumaan tiedepolitiikkaan tai sitten yksinkertaisesti unohtavat, että tieteellinen totuus on päiväperhonen, joka voi jo huomenna lentää pois.
Aitoon tieteeseen kuuluu aina epäilys, mutta uskovaistenhan ei tarvitse epäillä kuin toisinajattelijoita, Omien totuuksien epäilijä on porukan petturi ja sellaisen voi maalittaa sinnä kuin natsin tai persunkin.
Lähetä kommentti