Kulttuurisodat

Magnus Nymanin teoksessa Hävinneiden historia mainitaan ohimennen kuinka jotkut nykyiset historioitsijat tarkastelevat Ruotsin uskonpuhdistusta kulttuurisotana kirkkoa ja väestöä vastaan. Ainakin niiltä osin joissa Ruotsin uskonpuhdistus leikkaa Englannin uskonpuhdistusta, jolla ei ollut alkeellisimpiaankaan teologisia syitä, ja joka oli selkeä köyhien omaisuuden ja hengellisen kulttuurin ryöstö, tuollainen tarkastelukulma voi olla hyvinkin pätevä.

Itsenäisyydestään riistetyt köyhien massat tietysti olivat hyvä resurssi teollistumisen edistämiseen historian myöhemmässä vaiheessa, mutta silti moraalittomia rikoksia on pidettävä moraalittomina rikoksina.

Nykyisin käytävää kulttuurisotaa, jonka varsinainen syttymispiste on kaiketi ajoitettavissa vuoteen 1968, voidaan pitää jo sellaisenaan totaalisena sotana, joka tasaisesti myrskyää, ajoittain vaahtopäisiä, talon korkuisia laineita nostattaen, sellaisella sekavuudella, jossa kuka tahansa voi olla ketä tahansa vastaan, eikä kukaan oikein edes tiedä mistä soditaan, mutta taisteluun taistelun jälkeen on vain mentävä, koska niitä hallitsemattomasti puhkeaa milloin missäkin.

Tällaisena näyttäytyy yhteiskunnallinen kulttuurisota. Enemmän siis jatkuvina taisteluina kenenkään varsinaisesti tietämättä miten itse sodan, jos sellaista edes mielletään mitenkään muuten kuin kaikkien taisteluna kaikkia vastaan, voisi voittaa ja rauhan saavuttaa.

Yksi tapa tuoda mielekkyyttä kokonaisuuteen on tarkastella asiaa historiallisesti paljon kauemmas taaksepäin kuin vuoteen 1968. Silloin kulttuurisota näyttäytyy sotana katolista kirkkoa vastaan. Jos suomalaisina hyväksymme sen, että katoliseen kirkkoon kuuluvat kaikki, jolla on siihen jotain siteitä kasteen kautta vaikka täyttä yhteyttä ei olisikaan, niin on helppo havaita, että vuoden 1968 jälkeen kulttuurisota on suomalaisista instituutioista iskenyt Yleisradion ja muun median ohella pahimmin juuri Evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka on tänään jotain aivan toista kuin vuonna 1968. Kulttuurisodan voimat ovat universaaleja ja Suomen Evankelis-luterilainen kirkko partikulaarinen ja niiden rinnalla pieni, joten ei ihme, että se on onnistuttu myllertämään tavalla, jolla se on myllerretty.

Itse nimitystä kulttuurisota ( tai oikeammin kulttuurikamppailu ) on kaiketi ensimmäisen kerran käytetty Preussissa, jossa valtio oli vastakkain katolisen kirkon kanssa 1870-luvulla varsinkin koulujärjestelmään ja kasvatukseen liittyvissä asioissa. USA:ssa ainakin Pat Buchanan puhui kulttuurisodasta jo 70-luvulla ja sen sodan hän toteaa jo hävityksi viitaten varmaan siihen, että ne yhteiskunnalliset instituutiot joista sotaa käytiin on jo menetetty kirkon ja säädyllisen yhteiskunnan vastaisille voimille. Kuohunta ja toisiaan seuraavat taistelut jatkuvat kuitenkin siitä huolimatta. Voisi olettaa sen johtuvan siitä, että kirkko on edelleen opiltaan vahingoittumaton.

Itse näen niin, että kulttuurisodan voi voittaa vain katolinen kirkko. Voitto ei ole mitenkään kirkolle tarpeellinen, mutta yhteiskunnan säädyllisyys olisi monin tavoin otollista sielujen pelastukseksi. Voitto tuskin tulee mielenosoituksilla, taistelulla, tai edes poliittisella toiminnalla, vaan ennen kaikkea rukoilemalla ja tekemällä työtä.

1800-luvun lopulla kirkon toimet "kulttuurisodassa" olivat moninaiset. Keskeisenä tietysti Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous ja siellä julistettu dogmi paavin erehtymättömyydestä silloin, kun hän julistaa opin uskoon ja moraaliin kuuluvissa asioissa, sekä Pius IX:n jo ennen kokousta julistama dogmi autuaan Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä. Näihin ja muuhun katoliseen oppiin luottaminen on hyvä varustus kulttuurisodan pimeitä voimia vastaan. Jos luottamus ja varsinkin usko on riittävää ei vihollista tarvitse edes tuntea, eikä siitä tarvitse vihollisena välittää.

Yhteiskunnallista puolta ajatellen paavi Pius IX kirjoitti vuonna 1864 kiertokirjeen Quanta Cura ja siihen liitteeksi 80 erhettä luettelevan Syllabus Errorumin. Paavi Leo XIII kirjoitti vuonna 1891 kiertokirjeen Rerum Novarum, jota voi pitää koko nykyisen, kristillisdemokraattisen liikkeen perustana. Sen ideoita on moni paavi täydentänyt siihen liittyvillä kiertokirjeillään, jotka Rerum Novarumin tapaan on julkaistu suomeksi 1, 2, 3, 4. Vuonna 1907 ilmestyi Pius X:n kiertokirje Pascendi Dominici grecis, jossa tuomittiin sen aikaisten, filosofisten ja teologisten modernistien opit. Noiden jälkeen on kulttuurisodan hyökkäävä puoli ottanut uusia, mutta usein noissa kuvailtuja erheitä mukailevia, muotoja. Kirkko taas on pyrkinyt esittämään omaa oppiaan enemmän positiivisessa muodossa välttäen vastakohtaisuutta ja asettumista vain vihollisen erheitä tuomitsevaan, puolustavaan rooliin. Erheitä nimittäin riittää ja uusia tulee jatkuvasti. Kirkon vihollinen on tietenkin itse valheen isä, mutta siitä varmaan enemmän toiste.

Quanta Cura ja Syllabus errorum näyttäisivät kohtuullisilta käänneltäviltä englannista suomeksi. Polveilevia lauseita, mutta mitäpä siitä. Saatan kääntää ne tänne lähitulevaisuudessa. En kuitenkaan lupaa mitään ja pidän mielessä, että käännös ei millään muotoa tulisi olemaan tarkka ja virallinen. Pascendi Dominici grecis taitaa olla selkeästi liian pitkä.

Joka tapauksessa noista dokumenteista saa kokonaisuudessaan hyvän käsityksen siitä mitä vastaan modernin ajan kulttuurisodan, jonka jatkumoa 1968 jälkeiset tapahtumat lännessä ovat, väärässä oleva puoli on hyökännyt ja hyökkää. Ne ovat hyvä paketti kultturisodan luonteen ymmärtämiseksi.

Katolinen kirkko ei ratsasta tiikerin selässä, eikä se pyri ohjaamaan tiikeriä mihinkään suuntaan, mutta se voi poimia mukaansa ne, jotka ovat tiikerin selästä pudonneet tai sieltä tietoisesti pois hypänneet, ja on ainoa paikka missä sellainen Eurooppa, jota tiikerin selässä ratsastajatkin kaipaavat, voisi uudestaan puhjeta kukoistukseen. Sellaisena se on jo olemassa ja on aina ollut. Sitä ei tarvitse muuttaa.