Äntiset stalinistit ja viihde-elämän rautaiset lait

Pettynyt tarraa populismiin.

Tuon Hesarin jutun, ja eilen vaimentamaan joutuneeni Aamukahvitelevision haastattelun, perusteella löisin vetoa, että tuo kirja voittaa Finlandia - palkinnon. Vedonlyönti on kuitenkin vähintäänkin lievää syntiä, joten en löy.

Vasemmisto elää jonkinlaisessa kummallisessa illuusiossa, jossa todellisuus muokataan omien toiveiden mukaiseksi vaikka väkisin. Olen aimminkin todennut sen johtuvan siitä, että he eivät yksinkertaisesti kykene ymmärtämään todellisuutta, jossa he ovat, ja ovat olleet pitkään, vallassa ja samalla poliittisessa vastuussa siitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ainakin tietylle osalle vasemmistoa, jota voisi nimittää vaikkapa kulttuurivasemmistoksi, on selvästi järkytys, että he eivät olekaan mikään kapinallinen, yhteiskuntaa haastava ja ravisteleva voima, vaan lähinnä vain valtiollista valtaa myötäilevää poroporvaristoa. Tämä sitten aiheuttaa sen, että yhteiskuntaa pyritään kuvaamaan sellaisena, että se sopisi omissa päissä kiehuvaan, tunteelliseen paatokseen, jonka yhtymäkohdat yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovat täysin näennäisiä ja erilaisista leimoista rakentuvia. Oma asema haastavana äänenä pitää säilyttää vaikka väkisin ja kun todellisuus ei enää riitä, luodaan siitä kuplamaisen saippuainen fiktio, joka sisältää omaa henkistä asennetta tyydyttävät piirteet.

Luulisin, että tässä kyseisessä teoksessakin on kyse jostain tuollaisesta. Neljännen polven punakaartilaisena en kuitenkaan aio kiusata asialla itseäni tämän enempää, vaan jätän itse kirjan lukematta.