Englantilainen reformaatio

Ennen reformaatiota Englannissa oli mistä tahansa pisteestä lähtien kävelymatkan päässä tarjolla ilmainen ateria ja ilmainen yösija. Reformaation jälkeen ei enää ollut.

David Cobbettin aiemmin mainittu kirja on vähintäänkin virkistävää luettavaa, vaikka sisältääkin hurjapäisiä luonnehdintoja eri ihmisistä ja asioista. Kuinka täysin todenperäisiä eri väitteet ovat vaatisi tarkempaa perehtymistä, mutta suurimmaksi osaksi ne vaikuttavat uskottavilta. Usein asiat esitetään ottamalla lähtökohdaksi joku yksittäinen henkilö ja hänen näkemyksensä ja sitten käydään läpi kuinka asiat oikeasti ovat. Useimmiten juuri päinvastoin kuin henkilö on juljennut esittää.

Cobbett lainaa pitkän pätkän David Humen luostarilaitosta ja pappisselibaattia käsittelevästä tekstistä. Todettuaan sen tyylillisesti ala-arvoiseksi hän lähtee purkamaan mikä siinä asiallisesti on väärää. Ennen reformaatiota köyhille annettiin ruokaa ja olutta ilmaiseksi, Cobbettin aikana samassa rakennuksessa, jossa ennen tarjottiin joka päivittäin ilmainen, hyvä ateria ja olutta sadalle hengelle myytiin nyt olutta alennettuun hintaan jossain sivuhuoneessa rakennuksen laajempien tilojen ollessa niitä hallitsevan henkilön yksityisiä tiloja. Selibaatissa eläneet piispat taas rakennuttivat kouluja ja yliopistoja. Tämän tosiasian vastapainoksi Cobbet ottaa aikalaisensa, terveellisesti perheellisen anglikaanipiispan, joka oli hankkinut 28 tilaa perheelleen ja sukulaisille, mutta ei ollut rakentanut mitään muuta.

Köyhäinapukin oli muuttunut sellaisiksi, että työläisten palkasta otettiin säästöön rahaa, joka sitten pidettiin varattuna - jos pidettiin - heidän avustamisekseen mahdollisen köyhyyden iskiessä.

Selibaatista Cobbett pääsee todella hyvään vauhtiin ottaessaan esimerkiksi Malthusin ( jonka en muuten tiennyt olleen anglikaaninen pastori ). Malthus oli tuonut parlamenttiin ehdotuksen, jossa asetettaisiin lisääntymisrajoituksia köyhille ihmisille. Tämä oli erittäin irvokasta, kun otettiin huomioon miten pappien ja sääntökuntalaisten täysin vapaaehtoiseen selibaattiin suhtauduttiin. Köyhiltä oli viety varallisuus ja mahdollisuudet hengelliseen sivistykseen ja nyt heidät vielä pakotettaisiin selibaattiin niiden samojen ihmisten toimesta, jotka olivat lopettaneet köyhiä palvelleen hengellisten säätyjen selibaatin muka luonnottomana elämäntapana. Tätähän ei siis voi kuvata muuten kuin törkeänä toimintana ja törkeänä Cobbett sen onnistuukin kuvaamaan.

Tällaistakin oli siis protestantismi Englannissa. Varmaan se oli paljon muutakin, mutta tämä puoli on tupattu aika usein autuaasti unohtamaan. Jäyhät pohjoismaalaiset tuskin vertautuvat Englannin rahanahneeseen porvaristoon ja rahoillaan pelaaviin aatelisiin, mutta muistetaan, että Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527 talonpoikien vaatimus oli, että “Jumalan hetkipalvelus pidettiin voimassa valtakunnassa.” Vaikka vaatimuksen toteuttaminen tänään onkin aika hennossa hapessa, niin varjellaan sitä ja koetetaan saada se taas kunnolla ja vapautuneesti hengittämään koko kotomaamme voimin. Sen olemme velkaa entisten aikojen talonpojille.

Eräiden tutkimusten mukaan luostarit Englannissa todellakin toimivat yhteismaana, joka lisäsi vaikutuspiirissä olevan ympäristön vaurautta ja myös tasasi sitä täysin vapaaehtoiselta pohjalta ilman progressiivista verotusta tai muita valtion sinänsä varmaan ansiokkaita konsteja. Tähän kuitenkin pitäisi perehtyä paremmin. Tänä keväänä ei pelata Espanjan Cupin loppuottelua Athletic Club Bilbao - Real Sociedad, joten aikaa perehtymiseen olisi.

Narratiiveja

I

Vuonna 1965 Jerzy Kosiński julkaisi Kirjava lintu - nimisen kirjan. Se oli erittäin groteski kuvaus nuoren pojan kohtaloista Puolan maaseudulla Toisen maailmansodan aikana. Yksinkertaisimmin sisällön voi kuvata niin, että puolalaiset maalaiset kiduttivat poikaa ihan pelkkää pahuuttaan tai sitten seksuaalisia himoja tyydyttääkseen. Kosiński antoi ymmärtää kirjan kuvaavan omia kokemuksiaan ja perustuvan todellisuuteen. Ensin tämä uskottiin täysin ja myöhemmin, kun totuus oli alkanut tulla ilmi, niin, että kirja kuvasi yleisellä tasolla sitä mitä monille tapahtui Puolassa toisen maailmansodan aikana.

Todellisuudessa ihmiset puolalaisessa maalaiskylässä olivat koko sodan ajan suojelleet Kosinskia, hänen perhettään ja monia muita lapsia ja aikuisia, kohdellen heitä hyvin ja ilmeisellä rakkaudella.

Vaikka mitään sellaista mitä Kosiński kuvasi tapahtuneeksi ei ollut tapahtunut Kosińskin kuvaus elää edelleen realistisena, tosipohjaisena kuvauksena. Vuonna 2019 siitä tehtiin elokuva, jota kiiteltiin järkyttävänä ja analyyttisena kuvauksena holokaustista. Sen sadismia hieman kauhisteltiin, mutta se annettiin anteeksi suuremman asian vuoksi. Elokuvaa tehdessä oli jo täysin selvää ja todistettua, että Kosinskin tarina oli täysin keksitty. Se ei kuitenkaan paljon painanut, koska kukapa siitä piittaisi millaisina puolalaiset maalaistollot esitettäisiin. Hehän ovat vain rehua, jolla voidaan lannoittaa liberaalia narratiivia.

Kosiński itse päätyi traagisesti itsemurhaan. Hänet oli paljastettu plagiaattoriksi mikä on äärimmäisen vakava synti, koska immateriaaliset tekijänoikeudet ovat eräs uuden liberalismin peruskiviä, joista ei tingitä. Puolalaisten maalaisten oikeus kunniaan ja totuuteen taas on niin immateriaalista, että sitä ei voi rahastaa ja sen merkitys on siten liberaaleissa piireissä täysin käsittämätön.

Totuudella ei siis ollut oikeastaan mitään merkitystä sille, että liberaalit narratiivit olivat alkaneet kääntyä itse Kosinskia vastaan. Hän vain oli tehnyt rikoksen tekijänoikeuksia vastaan. Kosinskin vastenmielisen väkivaltainen sepustus piti siis vain irrottaa itse Kosinskista ja sitä voitiin edelleen pitää totena.

II

Time - lehti nimitti paavi Pius XII:n Vuoden mieheksi Toisen maailmansodan jälkeen. Eräänä keskeisenä perusteena hänen toimintansa vainottujen juutalaisten hyväksi. Israelin ensimmäinen pääministeri ylisti häntä. Samoin Golda Meir. Oli täysin totta, että Pius XII teki erittäin paljon juutalaisten auttamiseksi ja myös voitavansa Hitlerin hallinnon kukistamiseksi. Hänellä oli myös muita, ehkä paljon suurempiakin ansioita.

Vuonna 1963 Itä-Berliinissä esitettiin Rolf Hochhuthin näytelmä Der Stellvertreter. Samana vuonna englantilainen käännös The Deputy esitettiin jo Royal Shakespeare Companyn toimesta Lontoossa ja seuraavana vuonna muiden toimesta Broadwaylla. Näytelmää on esitetty myös Suomessa nimellä Sijainen. Näytelmä on täysin fiktiivinen, mutta iskee kuin miljoona volttia sen liberaalin yleisön, joka muodostaa immateriaalisten tekijänoikeuksien ammattiyhdistyksen, maailmankuvaan. Näytelmä oli alku Pius XII:n maineen aiheettomaan lokaamiseen tämän asian suhteen. Esimerkiksi Israel veti takaisin hankkeensa Pius XII:n muistomerkille Jerusalemissa.

Englantilainen historioitsija John Cornwell loi kirjansa nimellä käsitteen Hitler’s Pope ( Hitlerin paavi ) vuonna 1999, jolloin liberaali narratiivi Pius XII:n saksalaismielisyydestä oli jo muutenkin vahvoilla, koska se kulttuurin ja taiteen piirissä oli viruksen lailla levinnyt. Cornwell antoi narratiiville tarpeellisen, tieteellisen silauksen, jotta sitä pystyttiin puolustamaan tieteellisellä maailmankuvalla, joka on jokaisen liberaalin kuva maailmasta. Hänen teoksensa on jo monesti osoitettu vääriin tietoihin perustuvaksi ja vääristyneeksi. Hän on itsekin joutunut peräytymään siitä. Muidenkin häntä komppaavien tutkijoiden kovimmat väitteet ovat tällä hetkellä luokkaa: “mutta voidaan sanoa, että Pius XII ei toisen maailmansodan aikana julkisesti tuominnut juutalaisten kansanmurhaa.” Tästä huolimatta narratiivi elää totuutena hyvin laajoissa piireissä mediassa. Ei ole todellakaan harvinaista törmätä täysin vilpittömään uskoon siitä, että katolinen kirkko olisi toiminut yhteistyössä natsien kanssa juutalaisten ja muidenkin vähemmistöjen tuhoamiseksi ja aitoon loukkaantumiseen siitä, jos kertoo kuinka usko ei perustu lainkaan siihen, mitä on tapahtunut todella.

III

Nämä olivat vain kaksi juttua, jotka tulivat mieleen kun törmäsin nimiin Kosiński ja Pius XII. Näitä olisi vaikka kuinka paljon ja näitä tulee jatkuvasti uusia. Kokonaisuutena ne muodostavat niin sanotun totuusmedian kuvan todellisuudesta, eli todellisuudesta jota Julkisen sanan neuvosto tieteellisen maailmankuvan opastamana valvoo.

Tottelevaisuus totuuden edessä

Karmeliittojen mietiskelyissä, joita on kasattu vuoden jokaiselle päivälle kirjaan Divine Intimacy, on viime päivinä keskitytty tottelevaisuuteen. Tämänpäiväisessä ensimmäisessä mietiskelyssä todettiin, että vaikka jossain abstraktissa, hahmotettavissa olevassa todellisuudessa oman tahdon mukainen ratkaisu olisikin parempi ja sielulle otollisempi on kuitenkin niin, että tässä todellisessa todellisuudessa esimiehen tahto on Jumalan tahto, ellei sen toteuttaminen vaadi synnin tekemistä tai ole järjestön säännön ( perustuslain ) vastainen, ja sellaisena siis vaihtoehdoista paras.

Mietiskelyt on tarkoitettu kontemplatiivisessa luostarissa eläville, mutta on niistä hyötyä myös maallista elämää viettäville ja ainakin näin karanteeniaikaina ne virkistävät sielua, vaikka niiden mukainen elämä luostarin ulkopuolella on mahdotonta.

Tottelevaisuus esimiehiä tai muita kohtaan ei itsessään ole mikään päämäärä, mutta se tarjoaa hyvän mahdollisuuden harjoitella oman tahdon mukauttamista Jumalan tahtoon ihmisen ainoan todellisen päämäärän ollessa Jumalan tahdon mukainen elämä niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Oma tahto onkin tavoitteessa intiimiin suhteeseen Jumalan kanssa vain potentiaalisesti harhaan vievä häiriötekijä sen jälkeen, kun se on vapaasti ilmaissut uskonsa Jumalaan ja halunsa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Tämä on puhtaasti totta.

Maailmassa ei tietenkään voi, eikä pidä noudattaa esimiehen käskyä työntää käsi sirkkeliin tai rakentaa talo sortuvaksi, eikä pitää oikeina sellaisia poliittisen johdon päätöksiä, jotka asettavat koko kansakunnan vaaraan. Aina voi kuitenkin ristiriitatilanteessa miettiä johtuuko vastustus vain omasta ylpeydestä ja siitä, että jossain abstraktissa todellisuudessa voisi itse tehdä asiat paremmin, vai siitä, että todellakin pitää korjata joku reaalisessa maailmassa tapahtumassa oleva vääryys.

Poliittiset johtajat ovat oma asiansa. Koska itse osallistumme heidän valitsemiseensa on ( valitettavasti ) jo velvollisuuskin punnita heidän tekojaan. Aina kuitenkin pitää katsoa myös sitä todellisuutta joka on ympärillä ja johon itse voi todella vaikuttaa. Vaikka hallitus ei nyt näyttäisi saavan aikaan tarpeellisia toimenpiteitä, niin noudattamalla sitä mitä hallitus on jo ilmaissut haluavansa tehdä päästäisiin jo aika pitkälle kulkutaudin torjunnassa. Suurimmat ongelmat ovat niillä yrittäjillä, jotka hallituksen laillisten määräysten puutteessa eivät saa vakuutuskorvauksia ajalta jona liiketoiminnan pitäisi olla suljettuna ja muut vastaavat asiat, joita voidaan ratkoa vielä akuutin tilanteen jälkeenkin, jos tahtoa siihen riittää. Tilanne on niin kauan vapaa, kun itse voi toimia oikein hallituksen käskyjä noudattaen itse hallituksen moraalissa pohdinnoissa vaikka kokonaan unohtaen. Jos hallitus pakottaa, tai pyrkii pakottamaan, toimimaan väärin, niin silloin tilanne on paha.

Kaikessa toiminnassa on havaittu puutteita, mutta tässä vaiheessa voi vain todeta, että Suomen valtio ei ollut valmistautunut vaaralliseen kulkutautiin läheskään niin hyvin kuin siihen pitäisi valtiona valmistautua. Ja tietysti sen mikä on sanottu jo paljon aikaisemminkin: globalisaatio ei ole hyvä asia, vaan väistämättä imperialismia ja kolonisaatiota, eikä länsimaista, liberaalia demokratiaa saa sovitetuksi oikein minnekään länsimaiden ulkopuolelle. Sen koneistohan ilmiselvästi yskii jopa kotomaassamme.

Koska politiikkaa nyt pitää puhua ( rankaisen itseäni tästä jotenkin ) niin, abstraktin todellisuuden kuvitteellisuus ja reaalisen todellisuuden todellinen painavuus, sekä suhtautuminen niihin, on varmasti yksi asia mikä tekee oman eronsa liberaalien ja konservatiivien välillä. Konservatiivit kokevat luodun todellisuuden pääsääntöisesti hyväksi ja poikkeamat peruselosta todellisuuden vastaisesta kapinasta johtuviksi, liberaalit taas näkevät todellisuuden pääsääntöisesti täysin mätänä ja poikkeamat peruselosta tavoiteltavina askelina kohti parempaa, oletettua tulevaisuutta. Tästä syytä vaikuttaa lähes aina näennäisesti siltä, että liberaalit ovat jotenkin niskan päällä olevia, eteenpäin suuntautuvia ja dynaamisia uudistajia. Niin ne ovatkin, kunnes taas törmätään johonkin seinään ja huomataan, että sitä abstraktia todellisuutta ei kuitenkaan ollut.

Maailman nykyinen tilanne alkaa kulkutaudeista riippumatta olla sellainen, että seinä voi taas kerran olla vastassa hyvinkin pian. Tämän huomaa siitäkin, että nykyisin liberaalit taistelevat jo lähinnä itse luomaansa fiktiota vastaan. Se taas voi olla hyväkin merkki, joka ennustaa sitä, että järjestelmän alasajo voi törmäyksen tapahduttua toteutua myös rauhallisesti ja järkiperäisesti. Toivotaan sitä.

Tauti

Joidenkin vaalien alla, muistaakseni 2011, olimme Lappeenrannassa Perussuomalaisten teltalla. Vieressä Vasemmistoliiton teltalla soitteli sinänsä ansiokas kitaristi hyviä lauluja, mutta kun hän aloitti John Lennonin Imaginen en kestänyt sitä, vaan vetäydyin heti läheiseen kirjakauppaan, joka toimi turvallisena tilana. Ostin sieltä kirjan johon oli suomennettu kirkkoisä Cyprianuksen kirjoituksia. Kirja oli hämmästyttävän edullinen ottaen huomioon, että joku oli nähnyt vaivan suomentaa kirjoitukset latinasta ja varustaa ne kohtuullisilla viitteillä ja kommenteilla. Kirjassa oli kirjoitus 'Kuolemantaudista', joka oli kirjoitettu rohkaisemaan ja opastamaan hengellisesti kristittyjä Karthagossa silloin raivonneen, paljon uhreja vaatineen kulkutaudin varjossa.

Cyprianus painottaa, että kristityillä ei ole mitään syytä pelätä tautia ja kuolemaa. Monessa mielessä oli jopa parempi kuolla, kuin elää niinä aikoina, jotka olivat huomattavasti kovemmat kuin nykyiset ajat. Toki tuo aina pätee niihin, joiden sielut suoraan taivaaseen menevät, mutta nykyisin on varmaankin parasta tehdä parannusta niin kauan kuin Luoja suo, sillä vaikka houkutukset syntiin vaanivatkin ehkä jopa villimpinä ja vapaampina kuin muinaisina aikoina, ei kukaan niihin väkivallan uhalla pakota. Niitä pitää vain varoa, ja lankeamisen jälkeen katua.

Kristittyjen piti myös pyrkiä näyttämään tyyneytensä taudin edessä ulospäin ja vaikka siihen ei pystyisikään, niin ennen kaikkea olemaan menettämättä uskoaan pahimpimpienkin iskujen sattuessa kohdalle. Näin tietysti pitää olla nykyisinkin. Se on kuitenkin muistettava, että rohkeudessa ei ole kyse yltiöpäisestä uhosta ja esittämisestä. Taudin tietoinen, tai vakavasta huolimattomuudesta johtuva tartuttaminen muihin on varmasti synti. Ei ainakaan vielä ole mikään katastrofi, jos yhteiskunta ympärillämme hiljenee huomattavasti ja pysymme niin eristyksissä muista kuin mahdollista ja tarpeellista on.

Ikävää on, että pääsiäisen lähestyessä messuja ei voida viettää normaaliin tapaan.Toisaalta nyt niilläkin, joilla sitä muuten ei olisi, on aikaa valmistautua seuraavaan ehtoolliseen noudattamalla jokaisessa messussa kuultua kehotusta: Ylentäkää sydämenne.

En osaa arvostella viranomaisten toimintaa, mutta kehottaisin ottamaan selvää miten Taiwanissa, ja muualla niillä alueilla joihin jo Sars aikanaan iski, on toimittu. Euroopassa on jo kuulemma enemmän tartuntoja kuin koko Kauko-Idässä on ollut.

Ne on köyhii.

Jari Kaaron kolumni YLE:n sivuilla käsittelee lähinnä psykiatri Jonathan M. Metzlin kirjaa ja vetää kaikki johtopäätöksensä siitä, joten kolumnin sisältöä ei voi laittaa Jari Kaaron piikkiin. Laitetaan se siis koko sen tietyn ihmisjoukon, joka on valmis heti yleistämään Metzlin näkemykset, yleisen eetoksen piikkiin. Yleistämässähän tässä kaikki ovat.

Ampuisinko itseäni jalkaan

Yksi keskeinen piirre siinä eetoksessa on, että niin sanottu tavallinen ihminen ei osaa ajatella edes omaa parastaan, vaan tälle olisi hyvä, jos Meztlin kirjaa lukeva ja sen syvästi tunteva, globaali ihmisryhmä ajattelisi tämän puolesta ja saisi vapaasti luoda sellaisen maailman, joka olisi hyvä myös tälle onnettomalle köyhälle. Kutsun heitä tässä liberaaleiksi, vaikka myönnän määritelmän olevan osaksi harhaanjohtava. Tämä pitää kirjoittaa nopeasti ja en laiskana jaksa ryhtyä sen tarkemmin määrittelemään.

Otetaan Obamacare, koska sitä tuossa jutussa esimerkkinä käytetään. Ihan ensimmäiseksi kaikille, jopa minulle minkä voi tarkistaa tästä blogista, oli selvää, että Hillary Clinton olisi ollut paljon pätevämpi presidentti ja olisi todennäköisesti pystynyt ajamaan terveydenhuoltouudistuksen läpi. Liberaalien identiteettipolitiikkaan vain sopi paremmin Obaman valinta. Juuri he ovat nostaneet identiteettipolitiikan siihen asemaan missä se nyt on. Maailman pitää heijastaa heidän identiteettiään ollakseen toimiva. Obaman vei heti aluksi Obamacaren tasolle, jossa sitä vastustivat köyhät mustat ja köyhät latinot siinä missä köyhät valkoisetkin, koska hän itsepintaisesti piti kiinni muun muassa siitä, että katolisten ( ja muiden kristillisten ) instituutioiden on maksettavat työntekijöidensä ehkäisy ja jopa raskauden keskeytykset. Tästä vetäytyminen sitten tapahtui vastentahtoisesti ja hitaasti erilaisten oikeusjuttujen kautta. Obama hallintoineen siis ryssi Obamacaren ihan itse.

Obamacaren vastustajilla ei ollut kyse mistään identiteettipolitiikasta. Toteutuessaan Obaman hallinnon suunnitelmien mukaisesti uudistus olisi potentiaalisesti lopettanut monet katoliset sairaalat, päiväkodit, koulut, yliopistot ja vastaavat instituutiot. Ja tämä vain siksi, koska ehkäisy ja vapaa abortti ovat liberaalin identiteetin kulmakiviä, josta liberaalit eivät voi luopua minkään terveydenhoitoon liittyvän poliittisen uudistuksen yhteydessä. Niistä ei voi luopua edes kehitysavun ja kansainvälisen yhteistyön yhteydessä.

On hyvin mahdollista, että valkoisen ylivallan kannattajat vastustivat Obamacarea ihan siitä syystä, että he vastustivat Obamaa kaikessa, koska tämä ei ollut valkoinen, mutta valkoisen ylivallan kannattajien rooli Obamacaren kaatumisessa oli hyvin pieni, ellei täysin olematon. Ryhmä itsessäänkin on mitättömän pieni. Pelkästään katolisten vastustus oli huomattavasti merkittävämpää, ja kaikkien kristittyjen vastustus todennäköisesti niin suuri, että se riitti kaatamaan koko Obamacaren. Senhän oli tarkoitus toimia nimenomaan liittovaltiotasolla.

Liberaali identiteettipolitiikka todennäköisesti auttoi myös Trumpin voittoon. Hillary Clinton, josta aika oli muutenkin ajanut ohi, ei suostunut sanomaan, että raskaudenkeskeytystä ei saisi tehdä enää raskauden loppuvaiheessa ja menetti sillä suuren määrän ääniä. Aborttikysymys on USA:sa huomattavasti tärkeämpi kysymys kuin mikään valkoinen ylivalta, joka on kysymys oikeastaan vain liberaalien fiktiivisessä todellisuudessa. Ja vaikka Suomi aborttikysymyksessä eroaa huomattavasti USA:sta lain ollessa täällä järkevämpi, niin suomalainen liberaali ei eroa amerikkalaisesta liberaalista millään tavoin. He ajattelevat täysin samalla tavalla, koska he jakavat keskenään saman fiktion ja heidän suurin uhkansa tässä maailmassa on dystooppinen televisiosarja, jossa he kuvaavat sisäistä todellisuuttaan ja näkevät sen todellisuutena, joka vallitsisi, jos köyhillä oikeasti olisi valtaa.

Liberaalien ominaisin piirre on se, että heille maailma ei riitä. On aina olemassa joku ideaalinen kuva siitä millaiseksi koko maailma pitäisi rakentaa ja sitä kohti pusketaan juuri mistään välittämättä. Pienien puutteiden korjaaminen olemassa olevassa maailmassa nähdään tylsänä puuhasteluna, joka sopii lähinnä… no niille köyhille, jotka eivät osaa ajatella omaa napaansa pidemmälle, eivätkä siksi ymmärrä edes omaa parastaan. Liberaaleilla on visio paremmasta maailmasta ja tämä visio on itse maailmaa tärkeämpi. Koska tämä visio on aika puhtaasti liberaalin identiteetin perusta täytyy sen vastustajien identiteetissä olla jotain vikaa. Juuri tästä seuraa nykyinen kipeisiin mittoihin kasvanut identiteettipolitiikka, eikä siitä, että joku amerikkalainen köyhä ymmärtää olevansa valkoihoinen, koska nyt vain sattuu olemaan sitä tässä maailmassa.

Ja koska liberaalit luulevat Obamacaren kaatuneen siihen, että joku Trevor Tenneseessä luulee olevansa mustia ja latinoja parempi koska hän on valkoinen he eivät koskaan saa Obamacaren kaltaista järjestelmää rakennettua. Se kaatuu aina johonkin todellisista ja huomioitavista syistä johtuvaan vastustukseen, vaikka liberaalit kuinka keskittyisivät uudelleenkasvattamaan Trevoria mistä taas ei ole mitään hyötyä muille kuin heille itselleen: saisivathan he ainakin hetken ennen seuraavaa aiheuttamaansa katastrofia leikkiä mielipuuhassaan ihan todellisuudessa, jos oikein kunnon ote Trevoriin saataisiin. Ja mikä tärkeintä: koska visio ei koskaan toteudu voi aina pitää yllä identiteettiä paremman maailman rakentajana riippumatta siitä millaisiin katastrofeihin omat toimet johtavat. Epäonnistumiset johtuvat aina muista. Niistä joilla on väärä identiteetti.

Ei mulla oikeastaan muuta. Liberalismista kirjoittaa paremmin Ryzard Legutko, vaikka ei olekaan löytänyt ketään Seagull Jonathania Kalliosta, vaan puhuu ihan yleisellä tasolla:

Why I Am Not a Liberal

Kulttuurisodat

Magnus Nymanin teoksessa Hävinneiden historia mainitaan ohimennen kuinka jotkut nykyiset historioitsijat tarkastelevat Ruotsin uskonpuhdistusta kulttuurisotana kirkkoa ja väestöä vastaan. Ainakin niiltä osin joissa Ruotsin uskonpuhdistus leikkaa Englannin uskonpuhdistusta, jolla ei ollut alkeellisimpiaankaan teologisia syitä, ja joka oli selkeä köyhien omaisuuden ja hengellisen kulttuurin ryöstö, tuollainen tarkastelukulma voi olla hyvinkin pätevä.

Itsenäisyydestään riistetyt köyhien massat tietysti olivat hyvä resurssi teollistumisen edistämiseen historian myöhemmässä vaiheessa, mutta silti moraalittomia rikoksia on pidettävä moraalittomina rikoksina.

Nykyisin käytävää kulttuurisotaa, jonka varsinainen syttymispiste on kaiketi ajoitettavissa vuoteen 1968, voidaan pitää jo sellaisenaan totaalisena sotana, joka tasaisesti myrskyää, ajoittain vaahtopäisiä, talon korkuisia laineita nostattaen, sellaisella sekavuudella, jossa kuka tahansa voi olla ketä tahansa vastaan, eikä kukaan oikein edes tiedä mistä soditaan, mutta taisteluun taistelun jälkeen on vain mentävä, koska niitä hallitsemattomasti puhkeaa milloin missäkin.

Tällaisena näyttäytyy yhteiskunnallinen kulttuurisota. Enemmän siis jatkuvina taisteluina kenenkään varsinaisesti tietämättä miten itse sodan, jos sellaista edes mielletään mitenkään muuten kuin kaikkien taisteluna kaikkia vastaan, voisi voittaa ja rauhan saavuttaa.

Yksi tapa tuoda mielekkyyttä kokonaisuuteen on tarkastella asiaa historiallisesti paljon kauemmas taaksepäin kuin vuoteen 1968. Silloin kulttuurisota näyttäytyy sotana katolista kirkkoa vastaan. Jos suomalaisina hyväksymme sen, että katoliseen kirkkoon kuuluvat kaikki, jolla on siihen jotain siteitä kasteen kautta vaikka täyttä yhteyttä ei olisikaan, niin on helppo havaita, että vuoden 1968 jälkeen kulttuurisota on suomalaisista instituutioista iskenyt Yleisradion ja muun median ohella pahimmin juuri Evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka on tänään jotain aivan toista kuin vuonna 1968. Kulttuurisodan voimat ovat universaaleja ja Suomen Evankelis-luterilainen kirkko partikulaarinen ja niiden rinnalla pieni, joten ei ihme, että se on onnistuttu myllertämään tavalla, jolla se on myllerretty.

Itse nimitystä kulttuurisota ( tai oikeammin kulttuurikamppailu ) on kaiketi ensimmäisen kerran käytetty Preussissa, jossa valtio oli vastakkain katolisen kirkon kanssa 1870-luvulla varsinkin koulujärjestelmään ja kasvatukseen liittyvissä asioissa. USA:ssa ainakin Pat Buchanan puhui kulttuurisodasta jo 70-luvulla ja sen sodan hän toteaa jo hävityksi viitaten varmaan siihen, että ne yhteiskunnalliset instituutiot joista sotaa käytiin on jo menetetty kirkon ja säädyllisen yhteiskunnan vastaisille voimille. Kuohunta ja toisiaan seuraavat taistelut jatkuvat kuitenkin siitä huolimatta. Voisi olettaa sen johtuvan siitä, että kirkko on edelleen opiltaan vahingoittumaton.

Itse näen niin, että kulttuurisodan voi voittaa vain katolinen kirkko. Voitto ei ole mitenkään kirkolle tarpeellinen, mutta yhteiskunnan säädyllisyys olisi monin tavoin otollista sielujen pelastukseksi. Voitto tuskin tulee mielenosoituksilla, taistelulla, tai edes poliittisella toiminnalla, vaan ennen kaikkea rukoilemalla ja tekemällä työtä.

1800-luvun lopulla kirkon toimet "kulttuurisodassa" olivat moninaiset. Keskeisenä tietysti Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous ja siellä julistettu dogmi paavin erehtymättömyydestä silloin, kun hän julistaa opin uskoon ja moraaliin kuuluvissa asioissa, sekä Pius IX:n jo ennen kokousta julistama dogmi autuaan Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä. Näihin ja muuhun katoliseen oppiin luottaminen on hyvä varustus kulttuurisodan pimeitä voimia vastaan. Jos luottamus ja varsinkin usko on riittävää ei vihollista tarvitse edes tuntea, eikä siitä tarvitse vihollisena välittää.

Yhteiskunnallista puolta ajatellen paavi Pius IX kirjoitti vuonna 1864 kiertokirjeen Quanta Cura ja siihen liitteeksi 80 erhettä luettelevan Syllabus Errorumin. Paavi Leo XIII kirjoitti vuonna 1891 kiertokirjeen Rerum Novarum, jota voi pitää koko nykyisen, kristillisdemokraattisen liikkeen perustana. Sen ideoita on moni paavi täydentänyt siihen liittyvillä kiertokirjeillään, jotka Rerum Novarumin tapaan on julkaistu suomeksi 1, 2, 3, 4. Vuonna 1907 ilmestyi Pius X:n kiertokirje Pascendi Dominici grecis, jossa tuomittiin sen aikaisten, filosofisten ja teologisten modernistien opit. Noiden jälkeen on kulttuurisodan hyökkäävä puoli ottanut uusia, mutta usein noissa kuvailtuja erheitä mukailevia, muotoja. Kirkko taas on pyrkinyt esittämään omaa oppiaan enemmän positiivisessa muodossa välttäen vastakohtaisuutta ja asettumista vain vihollisen erheitä tuomitsevaan, puolustavaan rooliin. Erheitä nimittäin riittää ja uusia tulee jatkuvasti. Kirkon vihollinen on tietenkin itse valheen isä, mutta siitä varmaan enemmän toiste.

Quanta Cura ja Syllabus errorum näyttäisivät kohtuullisilta käänneltäviltä englannista suomeksi. Polveilevia lauseita, mutta mitäpä siitä. Saatan kääntää ne tänne lähitulevaisuudessa. En kuitenkaan lupaa mitään ja pidän mielessä, että käännös ei millään muotoa tulisi olemaan tarkka ja virallinen. Pascendi Dominici grecis taitaa olla selkeästi liian pitkä.

Joka tapauksessa noista dokumenteista saa kokonaisuudessaan hyvän käsityksen siitä mitä vastaan modernin ajan kulttuurisodan, jonka jatkumoa 1968 jälkeiset tapahtumat lännessä ovat, väärässä oleva puoli on hyökännyt ja hyökkää. Ne ovat hyvä paketti kultturisodan luonteen ymmärtämiseksi.

Katolinen kirkko ei ratsasta tiikerin selässä, eikä se pyri ohjaamaan tiikeriä mihinkään suuntaan, mutta se voi poimia mukaansa ne, jotka ovat tiikerin selästä pudonneet tai sieltä tietoisesti pois hypänneet, ja on ainoa paikka missä sellainen Eurooppa, jota tiikerin selässä ratsastajatkin kaipaavat, voisi uudestaan puhjeta kukoistukseen. Sellaisena se on jo olemassa ja on aina ollut. Sitä ei tarvitse muuttaa.

Kristillinen, populistinen oikeisto

Ostin Google Playsta e-kirjana Willam Cobbettin History of the Protestant Reformation in England and Ireland - kirjan, kun halvalla sain. Heti sen jälkeen huomasin, että olisi sen saanut ilmaiseksikin:

PDF

Ennen ostamista en tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään. En nytkään paljon muuta kuin sen, että Cobbett oli itse protestantti ja eräänlainen protolibertaari. Kirja on kirjoitettu erittäin roisilla ja elävällä tyylillä eikä ainakaan Henrik VIII:ta, Thomas Cranmeria tai Elisabeth ensimmäistä kohdella mitenkään pidättyvän asiallisesti. Eivät he välttämättä sitä ansaitsisikaan,  sillä aikamoisen kyyninen ja väkivaltainen köyhien omaisuuden ryöstöhän koko Englannin reformaatio oli. Uudempi tutkimus vahvistaa selkeästi maltillisemmalla otteella aika paljon William Cobbettin esittämästä historiallista näkemyksestä. Tästä voi lukea esimerkiksi Eamon Duffyn kirjoista.

Ei nyt kuitenkaan mennä Englannin ja Irlannin reformaatioon, vaan todetaan, että 1820-luvun Englannissa sai kirjoittaa ilmeisen eloisasti myös vihan ja halveksunnan tunteita osoittaen. Jos Cobbett esittäisi kaikki kirjassa olevat luonnehdintansa ja väitteensä tänään samalla intensiteetillä kuin hän noina aikoina teki, niin hän todennäköisesti istuisi vankilassa kirjoittamassa tarinoitaan ja näkemyksiään. Toivottavasti kuitenkin paremmalla ruoalla, kuin mitä vankiloissa 1800-luvun alussa oli. Monet hyvät kirjat on vankilassa kirjoitettu, ei siinä mitään, ennen niissä skribentit vain istuivat toisenlaisista syistä.

Cobbett edusti silloista englantilaista oikeistoa. Anglosaksinen oikeisto eroaa melko lailla mannereurooppalaisesta oikeistosta, joka on enemmän kristillisdemokraattisista, eikä juurikaan sisällä libertaareja ajatuksia edustavia suuntia. Tällainen vaikutelma ainakin pinnallisesti tarkasteltuna jää. Toki USA:n konservatiivisissa liikkeistä on kaikki ne tallella kaikki ne juuret, jotka se on eri puolilta Eurooppaa ja muuta maailmaa saanut ja Englannin konservatiiveissa perinteinen linja on myös vahvoilla. Silti ainakin vaikuttaa siltä, anglosaksiset konservatiivit suhtautuvat enemmän taloudellisen kylmäkiskoisesti ja herkemmin myös voimapolitiikkaa käyttäen, kuin mannereurooppalaiset konservatiivipuolueet, joissa kristillisyydellä on oma, vahvakin sijansa ja jotka ovat enemmän kulttuurisesti suuntautuneita. Tiedä häntä.

Jopa EU projektina on pohjaltaan ja peruskirjoiltaan kristillisdemokraattinen. Se ei vain toteuta lainkaan läheisyysperiaatetta, maakuntien eurooppaa, solidaarisuutta ja niitä muita periaatteita, joiden pohjalle sitä on oltu rakentavinaan, vaan pyrkii toteuttamaan enemmän liittovaltiota, jossa alueiden ainoa merkitys on niiden sijainti mahdollisimman edullisina tuotannollisina ja kaupallisina keskuksina, sille samalle massatuotannolle mitä voitaisiin tehdä missä päin Eurooppaa tahansa. Ja mielellään tehtäisiinkin, sillä tavoite on työvoiman ja kuluttajien - jollaisina eurooppalaisia lähinnä EU:ssa pidetään - mahdollisimman joustava siirtyminen sinne missä sille aina kulloinkin tarvetta on maiden rajoista ja kulttuurisista eroista välittämättä, ja tietenkin saada kaikkien alueiden talouselämä tukemaan yhteistä, keskusjohtoista päämäärää saman lainsäädännön ja samojen säädösten alla. Tätä vastaan niin sanottu populistinen oikeisto on noussut; ei nyt kapinaan, mutta toimintaan.

Vuoden takaisessa K&K:n artikkelissa ekumeniikan professori Risto Saarinen antaa tästä populistisesta oikeistosta aika kummallisen kuvan.

Populistinen oikeisto houkuttelee kelkkaansa kristillisiä konservatiiveja.

Suomen tilanteesta ja PS:stä ei tarvitse sanoa enempää kuin, että kristillissosiaalisuus perussuomalaisten ohjelmassa tavoittelee juurikin niitä periaatteita, jota EU valheellisesti esittää itsellään olevan, kansallisvaltion - joka on jokaisen kansan oikeus - sisään sovellettuna. Muuten kyseessä on sekulaari puolue, jonka jäseneksi kristityt ovat aivan yhtä tervetulleita on uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvatkin.

Saarisen mukaan Puola, Unkari ja Ranska ovat Euroopassa näkyvimpiä esimerkkejä populistisen oikeiston ja kristittyjen yhteistyöstä.

Puolan Laki ja Oikeus on enemmän perinteinen, eurooppalainen konservatiivipuolue kuin populistinen puolue. Se ei tule lainkaan toimeen Le Penin kanssa, syystä tai toisesta, eikä mahdu samaan europarlamenttiryhmään. Fidesz taas on EPP:ssä ja edustaa siellä perinteisempää eurooppalaista konservatismia liberaalimman siiven vastpainoksi. Sillä linjalla on oma vahva kannatuksensa muiden EPP:n puolueiden joukossa, sillä täysin liberaali ja kulttuurillisesti lähes sosialistinen Kokoomus ei lupauksistaan huolimatta saanut sitä potkittua ryhmästä ulos. Le Penin puoluetta varmaan voisi kutsua populistiseksi liikkeeksi. Se ei kuitenkaan nouse Ranskan niin sanotusta uudesta oikeistosta, jonka juuret ovat jossain vuoden 1968 jälkimainingeissa. Muistaakseni vasta pari vuotta sitten uuden oikeiston nokkamiehet alkoivat osoittaa sille edes jonkinlaista tukea. Ja erittäin vahvasti epäilen sitä, että Vernier, joka teki itsemurhan Notre Damen alttarilla, olisi Ranskan konservatiivisten kristittyjen minkäänlainen marttyyri. Ainakaan sellainen suhtautuminen ei mitenkään sovi kristittyjen yleiseen ja katolisten erityiseen suhtautumiseen itsemurhaan. En ole asiasta mitenkään tietoinen, mutta epäilen, että Ranskan katoliset poliittiset liikkeet eivät muutenkaan ole mitenkään erityisen läheisessä yhteistyössä Le Penin kanssa. Ranska nyt on kyllä sekava maa erilaisine liikkeineen, ainakin sellaiselle joka ei ranskaa osaa, joten ei voi varmasti tietää millaisia yhteistyökuvioita siellä on.

K&K:n juttu on toki lyhyt ja siinä yritetään antaa jonkinlainen yleiskuva, mutta tuo yleiskuva siis menee aika tavalla pieleen ja on selkeän vääristynyt. Euroopan populistisen oikeiston ja kristillisten konservatiivien näkemys avioliiton olemuksesta on sama ja nämä leikkaavat siis siinä toisiaan. Kyseessä on kuitenkin molempien rehellinen ja itsenäinen näkemys, ei mikään pohja, jolle taktisesti rakennettaisiin jotain poliittista liittoutumaa.

Itse kyllä näkisin hyvänä kristillisdemokraattisen/kristillissosiaalisen talous- ja kulttuuripolitiikan vahvistumisen PS:ssä ja miksei myös Euroopan populistisissa oikeistopuolueissa, mutta se on jo toinen juttu.

Kiihottavaa, tai sitten ei.

Valtakunnansyyttäjä on tehnyt nyt neljä tutkintapäätöstä Päivi Räsäsen kirjoituksista ja sanomisista sen jälkeen, kun poliisi on todennut, että aihetta tutkintaan ei ole.

Tässä on turha enää osoittaa sitä, kuinka puolueellisia ja poliittisia valtakunnansyyttäjän tekemät tutkintapäätökset ovat. Jokainen tietää, että esimerkiksi sellaisia vähemmistöjä kuin katoliset, lestadiolaiset tai helluntailaiset saa herjata aivan mielin määrin ilman, että valtakunnansyyttäjä silmiään räpäyttäisi, saati veisi asian tutkintaan. Aikaisemmin valtakunnansyyttäjä on kuitenkin oma-aloitteisesti vienyt oikeuteen asti esimerkiksi islamiin kohdistuvaa arvostelua ilman, että kukaan asianomainen olisi tehnyt niistä edes tutkintapyyntöä.

Oleellista valtakunnansyyttäjän toiminnassa ei ole se keitä panetellaan, vaan se kuka oletetusti panettelee. Tutkintaan joutuvat joko “populistit” tai ne kristinuskon vakavasti ottavat henkilöt, jotka eivät hyväksy sukupuolineutraalia avioliittoa. Poliittinen sota populisteja vastaan on kuplassa aina kiehumassa, mutta pyrkimys kristittyjen hiljentämiseen on aktuaalista nyt, koska evankelisluterilaiseen kirkkoon ajetaan samaa sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä, joka on jo Suomen laissa. Väitän, että tämä on syy sille miksi valtakunnansyyttäjä nyt tutkii tällä hetkellä Päivi Räsästä niin innokkaasti. Itse asiassa tämä on täysin ilmeistä, jos asiaa jaksaa ajatella viittä minuuttia kauempaa, mitä en välttämättä suosittele kenellekään. Ainakin paaston aika olisi parempi elää ihan muita asioita mietiskellen.

Krisitittyjen ei ehkä tästä syystä kannattasi kiinnittää huomiota oikeuden toimintaan ollenkaan, vaan pitää täysin yhdentekevänä millainen tuomio sieltä mahdollisesti tulee. Huolimatta oikeuden näkemyksistä kristityt ovat kuitenkin oikeassa avioliiton luonteesta miehen ja naisen vapaaehtoisesti solmimana, purkamattomana liittona. Totuus on täysin riippumaton suomalaisen oikeuden tuomioista. Ja totuutta pitää vain julistaa riippumatta siitä millaisia tuomioita joku maallinen oikeuslaitos jakelee. Nykyisin tulee vain sakkoja, mikä on tyypillinen rangaistus maailmassa, joka elää velaksi ja luottoja  myöntämällä. Kristittyjen itse asiassa pitäisi elää täysin toisella tavalla. Eli maailma on joka tapauksessa aika kokonaisvaltaisesti kristillistä elämäntapaa vastaan riippumatta tästä nimenomaisesta kysymyksestä, eikä hengellistä sotaa maailman hallitsijaa vastaan voiteta vain tämä taistelu voittamalla.

Päivi Räsästä pitäisikin enemmän puolustaa puhtaasti kansalaisoikeuksien pohjalta. Ne kuuluvat myös muille kuin kristityille ja niiden suhteen kristityt ovat samalla viivalla muiden kanssa. Sananvapaus on keskeinen kansalaisoikeus, jota ilman vapaata, demokraattista valtiota ei voi olla. Sananvapauden oikeutettua rajoittamista ovat henkilön mustamaalaamisen ja herjaamisen rajoittaminen, ei sen rajoittaminen mitä jostain ryhmästä sanotaan oli tämä ryhmä millainen tahansa. Demokraattisessa yhteiskunnassa eri ryhmillä on taipumus ryhmittyä ajamaan poliittisia etujaan, joten niistä on pakko voida keskustella julkisesti erittäin kriittisestikin pyrkien ymmärtämään niiden olemusta ja syitä sille miksi ne ajavat sellaisia tavoitteita kuin ajavat. Kukaan yksilö ei tietenkään ole ensisijaisesti ryhmänsä jäsen, vaan vapaa kansalainen, jolla on sama kansalaisoikeudet kuin kaikilla muillakin.

Heikommassa asemassa olevien ryhmien ja vieraiden ( ei kansalaisten ) suojeleminen ylilyönneiltä julkisessa puheessa on säädyllistä ja oikein, mutta sellaisen suojelun kirjaaminen lakiin on erittäin kyseenalaista ja jopa vahingollista. Väkivaltaan ja rikoksiin yllyttäminen on rikollista ilman kansanryhmää vastaan kiihottamisen kieltävää, erittäin epäonnistunutta ja poliittisille väärinkäytöksille altista pykälääkin.

Eduskunnan kannattaisi ottaa erittäin vakavasti aloite tämän pykälän muuttamisesta sellaiseksi, että vain sen raskauttava muoto jää voimaan. Pykäläähän ei ilmeisesti kansainvälisten sitoumusten ja EU-jäsenyyden vuoksi voi kokonaan poistaa. Tämä olisi kohtuullisen kestävä ja siinä mielessä hieno tapa hoitaa asia, että se tapahtuisi edustuksellisen demokratian kautta, eikä oleellisempiin asioihin mieluummin mielenkiintonsa suuntaavan kansalaisen tarvitsisi antaa asian häiritä itseään.