Kansallismielisyydestä

En aikanaan pitänyt termistä ‘maahanmuuttokriittinen’, sillä suhtauduin kritiikkiin luovuutta latistavana ilmiönä. Syvältä pimeydestä oleva kriittinen teoria tuli myös mieleen. Ja kaikkein pahimpana kiinalaiset itsekritiikkikokoukset, joissa tunnustaneet ja itsensä kritiikillä puhdistaneet lopuksi tapettiin. Yleensäkin; en ollut mikään kriitikko, enkä ole vieläkään. Olin kansallismielinen ja olen edelleenkin. Olin sitä mieltä, että nimenomaan kansallismielisyyttä pitäisi tuoda esille ja sen pitäisi riittää. Termi kuitenkin osoitti poliittisen ja käytännöllisen toimivuutensa, joten nuivuuteni sitä kohtaan laantui aika pian. Eikä kansallismielisyys kadonnut mihinkään, vaan vahvistui ja on perussuomalaisten viime kesäisen puoluekokouksen jälkeen vahvempana ja terävämpänä suomalaisella poliittisella kentällä kuin koskaan ennen.

Kansallismielisyyden perustan määrittelee aika tyylikkäästi Paavillisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan neuvoston kokoama Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja. Se on muutenkin erittäin hyvä ja tarpeellinen opus:

Ihmisoikeuksien alue on laajentunut kansojen ja kansakuntien oikeuksiin. Se, mikä on totta ihmiselle, on totta myös kansoille. Opetusvirka muistuttaa, että kansainvälinen oikeus “nojaa valtioiden yhtäläisen kunnioittamisen, kunkin kansan itsemääräämisoikeuden ja vapaan yhteistyön periaatteisiin ihmiskunnan suuremmaksi yhteiseksi hyväksi.” Rauha ei perustu vain ihmisoikeuksien vaan myös kansojen oikeuksien kunnioittamiseen: erityisesti niistä on mainittava oikeus itsenäisyyteen.

Kansakuntien oikeudet eivät ole mitään muuta kuin ‘ihmisoikeuksia’ käsitettynä tällä erityisellä yhteisöllisen elämän tasolla. Kansakunnalla on “perustavanlaatuinen oikeus olemassaoloon”; oikeus “omaan kieleensä ja kulttuuriinsa, joiden kautta se ilmaisee ja edistää henkistä ‘suvereniteettiaan’; oikeus “muovata elämänsä omien traditioidensa mukaan, tietenkin sulkien pois kaikenlaiset perustavien ihmisoikeuksien loukkaukset ja erityisesti vähemmistöjen sortamisen.”; ja oikeus “rakentaa tulevaisuuttaan varmistamalla nuoremmille sukupolville asianmukaisen kasvatuksen.”. Kansainvälinen järjestys vaatii erityisyyden ja univeraalisuuden tasapainoa. Sen toteuttamiseen kutsutaan kaikki kansakunnat, joiden ensimmäinen velvollisuus on elää rauhan, kunnioituksen ja solidaarisuuden hengessä toisten kansakuntien kanssa.

Tuossa on, ellei nyt kaikki, niin ainakin suuri osa oleellisesta. Kansa ja kansakunta määrittyvät orgaanisesti ( niiden oikeudet rinnastuvat ihmisoikeuksiin ja perustuvat niihin ). Valtio on oma asiansa ja kansainväliset suhteet ovat valtioiden suhteita mistä, vaikka sitä ei suoraan sanota, seuraa, että valtiottomalla kansakunnalla tai kansalla on suhde sitä hallitsevaan valtioon. Ja lopusta voi päätellä, että jokaisella kansakunnalla tulisi olla oma valtionsa, tai ainakin niillä on siihen oikeus.

Suomessa näin onkin ainakin vielä. Täällä valtio ja kansa ovat poikkeuksellisen yhteneväisiä ja päällekkäisiä. Tiettyä lohkeamista on kuitenkin tapahtunut ja tapahtumassa. Sitä symboloi hyvin se, että valtiossa jossa kaikki nuoret miehet käyvät asepalveluksessa ja ovat sen jälkeen armeijan reservissä valtiollista establishmenttia edustava, globalistinen mediakonserni pitää hallussaan ja julkaisee mielensä mukaan sotilastiedustelun korkeimman turvaluokituksen asiakirjoja vain sillä seurauksella, että konsernin hallituksen puheenjohtaja kutsuu Tasavallan presidentin tapaamaan itseään. Ja käytännössä lohkeamisesta kertoo, että valtio päästää rajojensa yli kenet tahansa tietämättä henkilöistä mitään ja tarjoaa heille vähintään yhtä hyvää sosiaaliturvaa kuin valtion kansalaisille. Tämä globalismin ja halvan työvoiman nimissä.

Mikäli repeämä edelleen laajenee kansallismieliset ovat luonnollisesti, ja jo perusolemuksensa vaatimina, kansan ja kansakunnan puolella, oppositiossa valtiota vastaan niiltä osin kuin valtio toimii kansan etujen vastaisesti. Niiltä, jotka sanovat, että oppositiosta ei voi vaikuttaa puuttuukin usko siihen, että kansa, orgaanisena ja itsenäisenä entiteettinä, on aina lopulta sitä hallitsevaa valtiota voimakkaampi.

Näissä, yllättävänkin poliittisissa merkeissä: Hyvää joulua! 

Jouluun liittyy eskatologinen elementti, joka on aina sekä valtiota, että kansaakin voimakkaampi:

Heinillä härkien kaukalon