Katselen eduskuntakeskustelua EU:n yhteisestä budjetista, johon tulevaisuudessa kaikki maksamme veroa. Siitä ei kuitenkaan puhuta, vaan puhutaan kertaluontoisesta tukipaketista. Samalla lueskelen Timo Eskolan tekstiä Pride-kulkue kirkon sisäisen kiistan keskipisteenä - Case Räsänen, johon minut ohjasi Markku Hirnin teksti Timo Eskolalta hieno analyysi, mutta se ei ratkaise perusongelmaa.
Kuten jokainen ajatteleva ihminen olen jo muodostanut kantani EU:n pakettiin: se on huono sekä Suomen, että Euroopan kannalta, eikä sitä kannattaisi tehdä. EU:n ajaminen kohti liittovaltiota on kansojen ja kulttuurien erot huomioiden tuhon tie, eikä sillä kannattaisi jatkaa enää metriäkään. Jarrut voisi vetää pohjaan siis nyt.
Tuo on kuitenkin itsestään selvää, joten keskitytään enemmän Hirniin ja Eskolaan.
Molempien tekstit ovat lähes puhdasta asiaa. Minua kuitenkin ihmetyttää miksi Hirn haluaa Eskolan esittävän henkilökohtaisen näkemyksen siitä miten homoseksuaalit voivat toteuttaa seksuaalisuuttaan. Eihän kirkon näkemys ole koskaan mikään henkilökohtainen näkemys, vaan se on kirkon parhaan tiedon mukaan Jumalan näkemys, johon yritetään sopeutua. Teologisessa mielessä individualistiset näkemykset ovat aina jonkinlaista kapinaa, eikä Eskolan, eikä kenenkään muunkaan velvollisuus ole olla vallankumouksellinen. Hirn ehkä ajattelee, että selibaatti ei ole tapa toteuttaa seksuaalisuutta, mutta kirkon yksinkertainen näkemys kuitenkin on, että avioliiton ulkopuolella tulisi elää selibaatissa. Se on yksi, ja ehkä paras tapa toteuttaa ihmisyyttään ja samalla seksuaalisuuttaan.
Seksuaalisuuden toteuttaminen yleensäkään ei ole mikään pääsylippu taivastielle, vaan melkeinpä päinvastoin. Ja kirkko on olemassa vain ja ainoastaan siksi, että se ohjaisi ihmisiä taivastielle.
Toki nykyinen eetos, pitkälle freudilaisuudesta lähteneen mädätyksen vuoksi, lähtee siitä, että seksi on kaiken onnen lähde. Ellet paneskele kuin kani kaikkea mikä liikkuu, et oikeastaan elä ja koe mitään. Tämä eetos on kuitenkin täyttä roskaa, eikä sillä ole mitään kestäviä perusteita, vaan se on eetoksena itsetuhoinen. Irtonainen seksi, joka ei perustu mihinkään syvempään suhteeseen kumppanin kanssa on loppujen lopuksi vähän sama asia kuin söisi amerikkalaisen hampurilaisen, vaikka ei olekaan nälkä. Onhan se hetken kivaa, varsinkin, jos siinä vielä juo samalla hyvin brandattua Coca-Colaa. Ihmisen sielu/henki elää kuitenkin ikuisuuden ja vastaa tekemisistään. Ennen viimeistä tuomiota pitäisi kasvaa siihen mikä todella on tärkeää.
Evankelis-luterilainen kirkko on tehnyt virheen siinä, että se ei pidä enää avioliiton ulkopuolisia seksuaalisuhteita syntinä. Se on tavallaan luopunut kristillisestä opetuksesta ja kristillisestä ajattelusta. Ei ole ihmisten vika, että he eivät näitä asioita ymmärrä, koska katolinen- ja ortodoksinen kirkko, jossa nämä taivastien asiat ovat hallussa ovat täällä niin pieniä.
Tämän voisi jäsenellä paremmin ja muutenkin voisi kirjoittaa tästä enemmän, mutta tämä nyt tästä. Nyt aion keskittyä ilmaisen lentonäytöksen katseluun, kun Kymin kentän koneita tuossa taivaalla testaillaan.
6 kommenttia:
Seksi. Niin se seksi on kuinkirjoittaja mainitsee, se on vain ja ainoastaan panemista jos ei ole minkäänlaista henkistä yhteyttä osapuolten välillä.
Jos ja kun on edes jonkilainen henkinen yhteys parin välillä, ei sitä "panemista" edes välttämättä tarvise, riittää se, että sinulla on se kaveri siinä lähellä. Ja jos se johtaa sitten pidemmälle niin vot, se on paljon enmmän kuin siiitä panemisesta koskaan voit saada. Nimirekillä kokemusta on, molemmista.
Huru-ukko
En ilmaisisi asiaa niin, että nykyinen eetos lähtee freudilaisuudesta. Psykoanalyysin ajatteluperinne on niin väärinymmärretty, että se kelpaa kyllä likimain minkä tahansa vääristymän leimaksi, mutta mieluummin nostaisin esiin ne pysyvät ansiot, joita freudilaisen ajattelun pohjalta on vakiintunut.
Sellaisia ovat esimerkiksi yleinen kehitysajatus -- että emme enää pidä lapsia eräänlaisina pienikokoisina aikuisina, vaan pystymme erittelemään varhaisen lapsuuden ja koko lapsuuden omaksi ikäkaudekseen. Emme suinkaan aina ole ajatelleet niin, että ihmisen psyyke on kehityksen -- hänen oman henkilöhistoriansa -- tuote ja tulos.
Toinen juttu on se, että ymmärrämme miten ihmisen kaikkein varhaisimmat vuodet ovat hänen kehityksensä kannalta ratkaisevimmat. Jos jokin menee varhaisessa vaiheessa pahasti vikaan, vammoja on myöhemmässä elämässä miltei mahdotonta korjata. Siksi esimerkiksi narsismi ja psykopatia ovat käytännössä korjaamattomia psyyken häiriöitä.
Kolmas juttu on käsitys psyyken kerroksellisuudesta. Kehityksemme todellakin muodostuu kerrostumalla, ja vieläpä niin että -- Piaget on puhunut tästä -- myöhemmät kerrokset hyödyntävät aiempia kerroksia muuttaen kokonaispersoonallisuuden laatua. "Kehitys" ei siis ole vain määrällistä, vaan nimenomaan laadullista. Ja esimerkiksi hypnoosissa tapahtuva taannuttaminen aiempiin ikävaiheisiin antaa kauniin todistuksen siitä, miten tietyt kognitiiviset kyvyt kypsyvät toisiaan tukien ja kuuluvat yhteen.
Niin että en siis suosittele tuota freudulaisuuden käyttöä leimanimenä. Elämme toki ikään kuin luonnontieteellisen eetoksen pauloissa, tai noitumana, mutta vulgaaripositivismi ei ole kovinkaan valistunut asenne.
Ei lapsia ole koskaan, missään, pidetty "pieninä aikuisina", vaan useimmiten vajavaisina ja keskeneräisinä pieninä ihmisinä, jotka ehkä joskus voivat saavuttaa paikkansa aikuisten maailmassa.
Ei lapsia ole koskaan, missään, pidetty "pieninä aikuisina", vaan useimmiten vajavaisina ja keskeneräisinä pieninä ihmisinä, jotka ehkä joskus voivat saavuttaa paikkansa aikuisten maailmassa."
Itse näkisin myös näin. Ideaalitasolla lapset nähdään aina mahdollisuutena ylittää se mitä mitä oma aikuisuus on. Siis noin yleisesti. Oma suku sitten erikseen.
Ehkä tosiaan käytän freudilaisuutta liian herkästi leimana perehtymättä siihen sen syvällisemmin. Noissa kahdessa artikkelissa kiinnitti huomiota se, että Hirn tavallaan vaati Eskolalta jonkun henkilökohtaisen kannan, eikä hänelle riittänyt yleisesti perusteltu kanta.
Missään tapauksessa en ole positivisti, vaan mikäli joku filosofinen suuntaus on minulle ominta niin, keskiaikainen, katolinen käsiterealismi. Positivismia pidän lähes samanlaisena humppana kuin freudilaisuutta.
Että oikein skolastikko? No nehän olikin yksimielisiä.
Eivät he nyt niin yksimielisiä olleet. Heillä oli kuitenkin totuuteen perustuva metodi.
Lähetä kommentti