 |
| Kokous |
Suosittelen Hankamäen kirjaa vilpittömästi kaikille, kunhan se ensin saadaan jossain julkaistuksi. Lennokkaan tyylin ei pidä antaa hämätä, sillä sen takana kirja käy läpi monia "kiihottavia" mediakohuja ne siististi dokumentoiden ja analysoiden. On lähinnä omasta mausta kiinni kokeeko tyylin viihdyttävänä vai turhana provosointina. Ottaen huomioon taustalla olevan dialogisen filosofian voi tyylin nähdä vastauksen herättämisenä, keinona saada dialogia aikaan. On valitettavaa, että sellaista ei synny, koska nykyisin pöyristymisen ja tuomitsemisen katsotaan olevan vastaus kaikkeen. Edes kirjan niitä yksittäisiä lauseita, joista mediakohu tarkoituksenmukaisesti nostettiin ei kukaan ole yrittänyt millään analyyttisella tavalla kumota, vaan on vain yleisesti hoettu niiden kauheutta. Itselläni olisi niihin paljonkin huomauttamista, mutta en ryhdy siihen nyt, koska pidän kirjan julkaisun tukahduttamista skandaalina. Varsinaisen keskustelun aika on ehkä sitten, kun maassa voi vapaasti julkaista, eikä päällä ole koko ajan julkaisemisen seurauksista koituvaa uhkaa.
Nykyisen identiteettipolitiikan kannalta asetelma on mielenkiintoinen. Hankamäki on työtön homoseksuaali filosofi, joka kahdesta tohtorintutkinnostaan huolimatta on myös akateemisissa piireissä ilmeisen syrjitty. Kirjasta sakottava ministeri taas on porvarillinen, poliittisen vallan huipulla oleva, varakas ja ydinperheineen suojattua elämää elävä heteroseksuaali. Ministeri on kuitenkin ottanut asiassa sorretun uhrin roolin ja myös onnistunut siinä. Hankamäki taas nähdään sortajana, joka jopa lainvastaisesti pyrkii riistämään vähemmistöiltä oikeudet ja tasa-arvon muiden rinnalla. Tämähän oli ainoa perustelu millä ministeriö perii rahoitusta takaisin kirjan kustantajalta.
Identiteettipolitiikka on juuri tätä: identiteetillä itsellään ei ole siinä väliä, vaan sillä mitä identiteettiä henkilö sanoo edustavansa. Mitä keinotekoisempi ja mitä todellisuudelle vieraampi se identiteetti on, niin sitä parempi poliittisten tavoitteiden kannalta. Mitä enemmän ministeri toistuvasti hokee edustavansa niitä arvoja, joita hän ei omassa elämässään millään tavoin edusta, niin sitä helpommin hän on ohjattavissa. Ja mikään ei ole nykyään niin pelottavaa ( ja kiihottavaa ) kuin se, että poliittista valtaa pitäisivät äänestäjien tuella käsissään itsenäiseen ajatteluun kykenevät persoonat, joita ei ole helppo ohjailla.
Todetaan vielä lopuksi, että ministeriön tapa vaikeuttaa kyseisen tutkimuksen julkaisua voitaisiin ihan aikuisen oikeasti katsoa oikeusvaltioperiaatetta rikkovaksi toiminnaksi, jos ministeriöiltä enää rahanjaossa minkään periaatteiden noudattamista odotettaisiin. Enäähän ei odoteta, eikä ole syytäkään.
6 kommenttia:
Kiinnostavimpia tutkijoita ja kirjoittajia ovat ne, jotka kykenevät analysoimaan tapahtumia ja ilmiöitä paljastaen todellisia tapahtumakulkuja, taustavaikuttajia ja toimijoiden motiiveja. Myös ihmisen käyttäytymisen lainalaisuuksien ottaminen tarkasteluun tuo lisäymmärrystä. Eläinmaailmasta tutut kuviot toimivat ihmisyhteisössäkin, vaikka emme osaa niitä systeemimme sisältäpäin heti hahmottaa.
Totuudenpuhujan työ ei ole palkitsevaa. Raamatussa (Amos) sanotaan: ”inhoatte sitä, joka kertoo totuuden". Siksi on syytä kiittää tietäviä ja totuuteen pyrkiviä kirjoittajia ja puhujia. He saavat maksaa siitä jopa työttömyydellä, kuten filosofi Jukka Hankamäki ja antropologi Edward Dutton.
Kiihkoileminen ja metelöiminen ovat perinteisesti olleet läntisen paavilaisuuden tunnusmerkkejä. Filioque ei luonnollisesti voikaan johtaa mihinkään muuhun.
Olipas omituinen näkemys. Ajattelet todennäköisesti luterilaisia tai kalvinistisia filosofeja ja kirjailijoita. Suosittelen tutustumaan kirkon dokumentteihin ja katolisten kirjoittajien teoksiin.
Filioque on tuossa suhteessa täysin merkityksen, minkä ymmärtäisi ortodoksisellakin ajattelulla ellei olisi kapinassa patriarkkaansa vastaan.
Veli Marcus on aivan oikeassa. Meille kaikille on nyt hyvin hyödyllistä tutustua Augustinuksen, Boethiuksen, Capellan ja Cassiodoruksen teoksiin, ja ennen kaikkea heidän aikakauteensa.
Noista ainakin kaksi ensimmäistä on yhden kirkon ajoilta.
Itse en näe, että filioque olisi mitenkään selittävä tekijä kirkkojen valitettavalle erolle. Se lähteekö Pyhä henki Isästä vai Isästä ja Pojasta on teologisesti eräänlainen molempi parempi - kysymys. Tärkein tekijä kiistassa oli se voiko kirkolliskokouksen asettamaa tekstiä muuttaa. Idän kirkko on siinä oikeassa, että ei pitäisi voida. Lännessä katsottiin, että lisäys oli tarpeen niitä harhaoppeja, joissa Poikaa ei pidetty Jumalana, vastaan. Nykyisin lännessä molemmat muodot hyväksytään, mutta kyllä katolisissa kirkoissa joka sunnuntai lausutaan tuo filioque. Tilaisuuksissa joissa ortodokseja on mukana se voidaan jättää pois. Tämä löysyys voidaan kyllä nähdä eräänlaisena liberaalina vallankumouksellisuutena, mutta ainakaan itse en näkisi niin, koska on hyvä myöntää, että kolminaisuuden sisäinen dynamiikka on niitä asioita, joista voi olla vain aavistus.
Areiolaisuus olisi muuten mielestäni hyväksyttävissä, mutta on mieletöntä väittää, että jumaluudelle jokin asia olisi mahdotonta.
Oman aikansa tuotteena en Areiosta kovin kiivaasti tuomitsisi. Varsin todennäköisesti hän oli hyvä ja vilpitön mies.
Lähetä kommentti