Ehdokas numero 189

 

Nykyisen politiikan suuria ongelmia on se, että mitä kauempana asioista ollaan, niin sitä enemmän niistä puhutaan. Hyvä esimerkki on arvopohja. Joskus ennen muinoin arvopohjalla oli politiikassa oikeaa merkitystä. Silloin Konservatiivi/Liberaali - erottelu oli merkityksellinen, koska sillä oli maailmankatsomuksellinen ja filosofinen merkitys sille miten hallinto yhteiskunnassa järjestettiin. Nykyisin itsellään filosofialla ja maailmankatsomuksella ei ole politiikassa merkitystä, koska kaiken keskiössä on vain se miten nykyinen tila voidaan säilyttää sellaisena, että jatkuva talouskasvu on mahdollinen. Politiikka nykyisin on vain ja ainoastaan talouskasvun mahdollistamista.

On selvää, että suuremmalla tai pienemmällä viiveellä talous seuraa aina kulttuuria, mutta nykyisin mitään ei voi vastustaa tai kannattaa kulttuuriin perustuvilla syillä, vaan esimerkiksi täysin ylimitoitettua maahanmuuttoa on vastustettava vain ja ainoastaan taloudellisilla syillä. Onhan se myös taloudellisesti tuhoisaa ja tulee hiljalleen vajottamaan Euroopan kurimukseen ja kulttuurillisesti iskukykyisen ja kansallisesti homogeenisten kauko-idän valtioiden markkina-alueeksi. Mutta tämä tapahtuu nimenomaan siksi, että eurooppalaiset kulttuurit kuolevat ja sulautuvat globalistiseen massaan ( joka muuten elää vain Euroopan alueella ). Ei siksi, että emme olisi osanneet tehdä oikeita sijoituksia oikeaan aikaan.

Silti enemmän kuin koskaan ennen puhutaan arvoista ja arvopohjasta. Eli siitä millä ei itse politiikan tekemisen kannalta ole nykyisin mitään tekemistä, koska niistä ei oikeasti saa puhua, vaan on vain hoettava niiden sisällöstä tyhjennettyjä nimiä. Ei rahalla ole moraalista arvoa. Sen käytöllä on, mutta nykyisin sen poliittisesti ainoa oikea käyttö on lisätä sitä. Antakaa siis keisarille kolikon molemmat puolet. Tämä on gnostilaisuutta, jossa kaikki asiat väännetään vastakohdikseen toisen puolen tuhoamiseksi.

Gnostilaisuudesta enemmän jossain seuraavassa kirjoituksessa. Esitän sen ilmenemisestä vain kaksi nopeaa esimerkkiä: 70-luvun suomipunk hoilaa nopealla ja innostavalla rytmillä kuinka kaikki on pelkästään tylsää ja harmaata, vaikka jokainen kuulija kuulee, että ainakin soittajilla on hauskaa; Timo K, Mukka kirjoittaa realistisen kuvauksen siitä, kuinka vasikka on paloiteltava lehmän pelastamiseksi tämän synnyttäessä, Rauli Molberg sitten haluaa filmata tämän "realistisesti" ja pistää filmiryhmän pilkkomaan syntyvän vasikan, joka muuten olisi syntynyt täysin normaalisti, eli tekee realistisesta todellisuudesta täyttä ( ja muuten myös kopioitua) fiktiota samalla tuhoten aitoa elämää. Se, että tätä realismin väärentämistä oman sisäisen maailman fiktiiviseksi kuvaukseksi, kutsutaan realismiksi, on gnostilaisuutta.

Täältä tähän. Ei ole nyt aikaa jatkaa tätä ajatuskulkua, mutta ehkä se jalostuu joksikin.

Television man

 

Katselen eduskuntakeskustelua EU:n yhteisestä budjetista, johon tulevaisuudessa kaikki maksamme veroa. Siitä ei kuitenkaan puhuta, vaan puhutaan kertaluontoisesta tukipaketista. Samalla lueskelen Timo Eskolan tekstiä Pride-kulkue kirkon sisäisen kiistan keskipisteenä - Case Räsänen, johon minut ohjasi Markku Hirnin teksti Timo Eskolalta hieno analyysi, mutta se ei ratkaise perusongelmaa.

Kuten jokainen ajatteleva ihminen olen jo muodostanut kantani EU:n pakettiin: se on huono sekä Suomen, että Euroopan kannalta, eikä sitä kannattaisi tehdä. EU:n ajaminen kohti liittovaltiota on kansojen ja kulttuurien erot huomioiden tuhon tie, eikä sillä kannattaisi jatkaa enää metriäkään. Jarrut voisi vetää pohjaan siis nyt.

Tuo on kuitenkin itsestään selvää, joten keskitytään enemmän Hirniin ja Eskolaan. 

Molempien tekstit ovat lähes puhdasta asiaa. Minua kuitenkin ihmetyttää miksi Hirn haluaa Eskolan esittävän henkilökohtaisen näkemyksen siitä miten homoseksuaalit voivat toteuttaa seksuaalisuuttaan. Eihän kirkon näkemys ole koskaan mikään henkilökohtainen näkemys, vaan se on kirkon parhaan tiedon mukaan Jumalan näkemys, johon yritetään sopeutua. Teologisessa mielessä individualistiset näkemykset ovat aina jonkinlaista kapinaa, eikä Eskolan, eikä kenenkään muunkaan velvollisuus ole olla vallankumouksellinen. Hirn ehkä ajattelee, että selibaatti ei ole tapa toteuttaa seksuaalisuutta, mutta kirkon yksinkertainen näkemys kuitenkin on, että avioliiton ulkopuolella tulisi elää selibaatissa. Se on yksi, ja ehkä paras tapa toteuttaa ihmisyyttään ja samalla seksuaalisuuttaan. 

Seksuaalisuuden toteuttaminen yleensäkään ei ole mikään pääsylippu taivastielle, vaan melkeinpä päinvastoin. Ja kirkko on olemassa vain ja ainoastaan siksi, että se ohjaisi ihmisiä taivastielle.

Toki nykyinen eetos, pitkälle freudilaisuudesta lähteneen mädätyksen vuoksi, lähtee siitä, että seksi on kaiken onnen lähde. Ellet paneskele kuin kani kaikkea mikä liikkuu, et oikeastaan elä ja koe mitään. Tämä eetos on kuitenkin täyttä roskaa, eikä sillä ole mitään kestäviä perusteita, vaan se on eetoksena itsetuhoinen. Irtonainen seksi, joka ei perustu mihinkään syvempään suhteeseen kumppanin kanssa on loppujen lopuksi vähän sama asia kuin söisi amerikkalaisen hampurilaisen, vaikka ei olekaan nälkä. Onhan se hetken kivaa, varsinkin, jos siinä vielä juo samalla hyvin brandattua Coca-Colaa. Ihmisen sielu/henki elää kuitenkin ikuisuuden ja vastaa tekemisistään. Ennen viimeistä tuomiota pitäisi kasvaa siihen mikä todella on tärkeää.

Evankelis-luterilainen kirkko on tehnyt virheen siinä, että se ei pidä enää avioliiton ulkopuolisia seksuaalisuhteita syntinä. Se on tavallaan luopunut kristillisestä opetuksesta ja kristillisestä ajattelusta. Ei ole ihmisten vika, että he eivät näitä asioita ymmärrä, koska katolinen- ja ortodoksinen kirkko, jossa nämä taivastien asiat ovat hallussa ovat täällä niin pieniä.

Tämän voisi jäsenellä paremmin ja muutenkin voisi kirjoittaa tästä enemmän, mutta tämä nyt tästä. Nyt aion keskittyä ilmaisen lentonäytöksen katseluun, kun Kymin kentän koneita tuossa taivaalla testaillaan.

Sananvapaudesta taas

 Päivi Räsäseen kohdistuvien oikeustoimien nostattama keskustelu pistää miettimään ansaitseeko suomalainen intelligentsija sananvapautta laisinkaan. Tuntuu siltä, että ei. 

Olisikin kehitettävä joku oikeudellinen järjestelmä, joka tyydyttäisi kulttuuriväkeä, toimittajia, yliopistoväkeä, evankelis-luterilaisen kirkon liberaaleja jne... eli noi yleisesti sanottuna humanistihumppaajia, mutta jättäisi niin sanotun tavan kansan ja heidän valitsemansa edustajat täysin rauhaan puhumaan ja kirjoittamaan, ja tietysti myös piirtämään, mitä mieleen kulloinkin lennähtää.

Tämän voisi toteuttaa vaikkapa niin, että nykyisestä Julkisen sanan neuvostosta, johon suomalainen intelligentsija on jo täysin sitoutunut, muodostettaisiin sananvapausrikoksia, kuten vihapuhetta ja kiihotusta intelligentsijan sisällä tutkiva elin. Sillä ei olisi tuomiovaltaa, mutta se tutkisi kaikki sananvastuun loukkaukset ja luovuttaisi tutkimusten jälkeen tuomitun oikeudelle tuomittavaksi tai vaihtoehtoisesti vapauttaisi tämän. Eli se toimisi hieman samalla periaatteella kuin inkvisitio muinoin.

Tällä olisi monia etuja, joista pienin ei ole se, että sinänsä järkevät lakimiehet ja tuomarit vapautuisivat velvollisuudestaan pohtia onko joku taas rikkonut lakia puhumalla vihaisesti. Intelligentsija taas suorastaan nauttisi tehtävästään. Sille olisi mitä suurinta iloa ja mielihyvää tuottavaa puuhaa vaahdota syytteistä puoleen ja toiseen miettien sananvastuun rajoja. Ja mikäänhän ei ole sille suurempaa, kuin hyökkääminen massana yksilön kimppuun, joten koko hommassa olisi tietty sankaruuden hohde mukana, kun intelligentsijalla olisi mahdollisuus luovuttaa vääräoppiset suoraan tuomarien käsiin varmana siitä, että tuomio myös napsahtaisi sellaisena kuin se on lakiin kirjattu. Lakiin tarvittaisiin vain pykälä, että Julkisen sanan neuvosto ratkaisee syyllisyyden sotarikoksiksissa ja rikoksissa ihmisyyttä vastaan. Siis vihapuheen ja kíihotuksen, eli väärät twiitit ja epäonnistuneet facebook-päivitykset muiden muassa, ja samalla määrittelee rangaistuksen tason väliltä sakot - mestaus Uuden musiikin kilpailun suorassa televisioinnissa.

Koko prosessi ei koskisi muita kuin suomalaisen intelligentsija edustajia. Tavallisilla pulliaisilla ei olisi mitään asiaa Julkisen sanan neuvoston eteen riippumatta siitä kuinka vihaisesti he itseään ilmaisisivat. Tavallisia pulliaisia olisivat ne, jotka eivät kuulu yllämainittuihin ryhmiin ja yllämainituista ryhmistä ne yksilöt, jotka eivät sitoutuisi Julkisen sanan neuvostoon, vaan julkisesti sanoutuisivat siitä irti.

Näin olisi rauha maassa.