Piirtäminen niin, että ei ole mielessä mitään kuvaa siitä millainen piirroksesta pitäisi tulla, on hauskaa. Se on tavallaan lapsellista. Antaa vain kynän liikkua ja katsoo tuleeko tästä nyt mitään. Se on myös hyvä harrastus, jos joutuu jossain istumaan vasten tahtoaan ja voi korrektisti käyttää kynää ja paperia.
Nykyiset tabletit ovat parhaimmillaan kynää ja paperia paljon parempia välineitä päämäärättömään piirtelyyn. Valitettavasti paineen tunnistavia kyniä on tarjolla vain muuten selkeästi ylihintaisiin tabletteihin. Tabletin väittäminen työvälineeksi on murrosikäisen vitsi. Sen toteaminen hauskaksi viihdevälineeksi on totta.
Olisi itse asiassa ihan hienoa, jos yhteiskunta olisi lapsellinen. Lapsellisuuteen kuuluu aivan keskeisenä asiana viaton hauskuus ja luovuus. Toki siihen kuuluu myös silkkaa julmuutta, mutta on vanhusten velvollisuus kasvattaa siitä pois.
Nyky-yhteiskunnan eetos ei kuitenkaan ole lapsellinen. Se on murrosikäinen, teinimäinen. Vanhukset ovat joko unohtaneet velvollisuutensa tai eivät enää jaksa kantaa sitä. Jos pitäisi kuvata se miltä Suomen intellektuaalinen eetos näyttää pitäisi piirtää kuva, jossa murrosikäinen rap-"artisti" siteeraa Nietzscheä kömpelösti kirousten kera riimitellen ja vaatii itselleen oikeuksia. Paneeli 50-vuotiaita, mutta toki aina nuorekkaita, tätejä ottaa sitten tämän vaatimuksen vastaan ja välittää sen asiallisia kanavia pitkin kulttuuriministeriöön, joka 5-vuoden kuluttua myöntää kiroilevalle rap-artistille, joka edelleen on henkisesti teini vaikka onkin jo 20-vuoden rajapyykin ylittänyt, apurahan. Siinäpä se. Muuta kulttuurielämää meillä ei enää juuri olekaan. Ei ainakaan maamme älyllisellä pintatasolla, jota media pyrkii kaikkiin koteihin välittämään.
Teinimäisyys on sekavaa, kiihkeydessäänkin tympeää; mistään mitään vilpittömän hauskaa löytämätöntä. Olisi parempi, jos olisimme lapsellisia.
Tämä kulttuurielämän rappio ei oikeastaan heijastu vielä tekniikan ja talouden aloille, mutta yhteiskunnalliseen keskusteluun se heijastuu todella voimakkaasti. Ajatellaan vaikka jotain eduskuntakeskustelua. Jos joku siellä erehtyy arvostelemaan vaikkapa tapaa, jolla joku saksalainen hallinnollinen järjestely on toteutettu, niin välittömästi tulee vastaus joltain ministeritason edustajalta. Hän pitää tunteisiin vetoavan puheen maailmanrauhasta, ihmisten oikeuksista, oikeusvaltioperiaatteesta, vallan kolmijaosta ja kaikista muista tyhjistä iskusanoista ja kysyy lopuksi omasta erinomaisuudestaan riemastuneena: "Minun on kysyttävä tieltä edustaja X, haluatteko te, että eroamme EU:sta" Koko potentiaalinen epäkohta hallinnossa jää keskustelussa käsittelemättä kokonaan ja kaikki ovat tyytyväisiä siitä, että on löydetty teinimäinen tapa tyynnyttää kuohuvat tunteet.
Tätä tää on, voisi sanoa :)
Sille miksi niin sanotusta eetoksesta on tullut niin teinimäistä on monia selityksiä. Yksi ja aina hyvä on raha. Mediassa toimiminen on kuitenkin työtä sekin. Siitä saa palkkaa ja raha tulee mainostuksesta. Internetissä ansaintalogiikka suosii sitä, että tehdään ärsyttäviä juttuja, koska ne saavat eniten klikkauksia. Tämä on varmasti totta, mutta se on pinnallinen selitys. Uskallan väittää, että kyse on paljon syvällisemmästä, kulttuurimme ytimeen menevästä ongelmasta. Itselläni ei ole koulutusta, eikä pätevyyttä lähteä purkamaan sitä, eikä se tällä metodilla, jossa jokaisen tekstin on synnyttävä yhdellä istumalla, olisi mahdollistakaan. Koska lapsellisuudella on todistetusti :) puolensa, voin kuitenkin heittää jotain.
Ongelmana on vaa'an painuminen nominalismin puolelle nominalismin ja realismin välisessä taistelussa. Realismi tarkoittaa sitä, että käsitteet ovat todellisia: Ihmisellä ja edessäni olevalla pöydällä ja viinilasilla on muoto, forma ( tai idea ) ja nämä ovat täysin todellisina olemassa metafyysisessä todellisuudessa. Nominalismi taas toteaa, että ihminen, pöytä ja tuoli ovat vain nimiä, jotka on annettu havaituille ryhmille. Tämä on yksinkertaista, mutta tätä on paha selittää. Matematiikassa on esimerkiksi mietitty onko luku 2 ( tai joku muu luku ) todella olemassa vai onko se vain nimi, joka on syntynyt kuvaamaan kahden ryhmiä. Tästä voidaan päästä erittäin pitkälle teoreettisestikin, koska eri luvuilla on erilaisia ominaisuuksia, mutta joka tapauksessa keskeinen juttu on se ovatko käsitteet todella olemassa vai ovatko ne vain meidän ihmisten itsemme, kommunikaation ja kielenkäytön helpottamiseksi, luomia.
Vaikka oma iskulauseeni on "Yksityinen ei ole poliittista" ja olen lopen kyllästynyt kaiken teinimäiseen politisointiin, niin julkiset asiat ovat kuitenkin poliittisia asioita, joten päädyn portilla istuvana vanhuksena äänestämään realismin puolesta yhdellä äänellä. Realismia voisi myös poliittisesti edistää.
