Kansallismielisyydestä

En aikanaan pitänyt termistä ‘maahanmuuttokriittinen’, sillä suhtauduin kritiikkiin luovuutta latistavana ilmiönä. Syvältä pimeydestä oleva kriittinen teoria tuli myös mieleen. Ja kaikkein pahimpana kiinalaiset itsekritiikkikokoukset, joissa tunnustaneet ja itsensä kritiikillä puhdistaneet lopuksi tapettiin. Yleensäkin; en ollut mikään kriitikko, enkä ole vieläkään. Olin kansallismielinen ja olen edelleenkin. Olin sitä mieltä, että nimenomaan kansallismielisyyttä pitäisi tuoda esille ja sen pitäisi riittää. Termi kuitenkin osoitti poliittisen ja käytännöllisen toimivuutensa, joten nuivuuteni sitä kohtaan laantui aika pian. Eikä kansallismielisyys kadonnut mihinkään, vaan vahvistui ja on perussuomalaisten viime kesäisen puoluekokouksen jälkeen vahvempana ja terävämpänä suomalaisella poliittisella kentällä kuin koskaan ennen.

Kansallismielisyyden perustan määrittelee aika tyylikkäästi Paavillisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan neuvoston kokoama Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja. Se on muutenkin erittäin hyvä ja tarpeellinen opus:

Ihmisoikeuksien alue on laajentunut kansojen ja kansakuntien oikeuksiin. Se, mikä on totta ihmiselle, on totta myös kansoille. Opetusvirka muistuttaa, että kansainvälinen oikeus “nojaa valtioiden yhtäläisen kunnioittamisen, kunkin kansan itsemääräämisoikeuden ja vapaan yhteistyön periaatteisiin ihmiskunnan suuremmaksi yhteiseksi hyväksi.” Rauha ei perustu vain ihmisoikeuksien vaan myös kansojen oikeuksien kunnioittamiseen: erityisesti niistä on mainittava oikeus itsenäisyyteen.

Kansakuntien oikeudet eivät ole mitään muuta kuin ‘ihmisoikeuksia’ käsitettynä tällä erityisellä yhteisöllisen elämän tasolla. Kansakunnalla on “perustavanlaatuinen oikeus olemassaoloon”; oikeus “omaan kieleensä ja kulttuuriinsa, joiden kautta se ilmaisee ja edistää henkistä ‘suvereniteettiaan’; oikeus “muovata elämänsä omien traditioidensa mukaan, tietenkin sulkien pois kaikenlaiset perustavien ihmisoikeuksien loukkaukset ja erityisesti vähemmistöjen sortamisen.”; ja oikeus “rakentaa tulevaisuuttaan varmistamalla nuoremmille sukupolville asianmukaisen kasvatuksen.”. Kansainvälinen järjestys vaatii erityisyyden ja univeraalisuuden tasapainoa. Sen toteuttamiseen kutsutaan kaikki kansakunnat, joiden ensimmäinen velvollisuus on elää rauhan, kunnioituksen ja solidaarisuuden hengessä toisten kansakuntien kanssa.

Tuossa on, ellei nyt kaikki, niin ainakin suuri osa oleellisesta. Kansa ja kansakunta määrittyvät orgaanisesti ( niiden oikeudet rinnastuvat ihmisoikeuksiin ja perustuvat niihin ). Valtio on oma asiansa ja kansainväliset suhteet ovat valtioiden suhteita mistä, vaikka sitä ei suoraan sanota, seuraa, että valtiottomalla kansakunnalla tai kansalla on suhde sitä hallitsevaan valtioon. Ja lopusta voi päätellä, että jokaisella kansakunnalla tulisi olla oma valtionsa, tai ainakin niillä on siihen oikeus.

Suomessa näin onkin ainakin vielä. Täällä valtio ja kansa ovat poikkeuksellisen yhteneväisiä ja päällekkäisiä. Tiettyä lohkeamista on kuitenkin tapahtunut ja tapahtumassa. Sitä symboloi hyvin se, että valtiossa jossa kaikki nuoret miehet käyvät asepalveluksessa ja ovat sen jälkeen armeijan reservissä valtiollista establishmenttia edustava, globalistinen mediakonserni pitää hallussaan ja julkaisee mielensä mukaan sotilastiedustelun korkeimman turvaluokituksen asiakirjoja vain sillä seurauksella, että konsernin hallituksen puheenjohtaja kutsuu Tasavallan presidentin tapaamaan itseään. Ja käytännössä lohkeamisesta kertoo, että valtio päästää rajojensa yli kenet tahansa tietämättä henkilöistä mitään ja tarjoaa heille vähintään yhtä hyvää sosiaaliturvaa kuin valtion kansalaisille. Tämä globalismin ja halvan työvoiman nimissä.

Mikäli repeämä edelleen laajenee kansallismieliset ovat luonnollisesti, ja jo perusolemuksensa vaatimina, kansan ja kansakunnan puolella, oppositiossa valtiota vastaan niiltä osin kuin valtio toimii kansan etujen vastaisesti. Niiltä, jotka sanovat, että oppositiosta ei voi vaikuttaa puuttuukin usko siihen, että kansa, orgaanisena ja itsenäisenä entiteettinä, on aina lopulta sitä hallitsevaa valtiota voimakkaampi.

Näissä, yllättävänkin poliittisissa merkeissä: Hyvää joulua! 

Jouluun liittyy eskatologinen elementti, joka on aina sekä valtiota, että kansaakin voimakkaampi:

Heinillä härkien kaukalon

Paavi ja valeuutiset

Suomalainen media on varsin tehokkaasti tuhonnut omaa uskottavuuttaan, tai sitä mitä siitä oli vielä jäljellä, viimeisen parin viikon aikana. En itse viitsi tarkastella niitä isoja skandaaleja, jotka on jo moneen kertaan puitu, vaan tuon esille erään pienemmän jutun, koska se on hyvä ja keskittyy oleellisiin asioihin.

Iltalehti teki jutun otsikolla Paavi tuomitsi valeuutiset syntinä. Tuolla jossakin, Internetin aarniometsissä, juttu oli ymmärretty niin, että paavi olisi tuominnut sen mitä suomalainen media, ja sen herättämä keskustelu kutsuu valemediaksi. Näin ei kuitenkaan ole. Paavi pikemminkin kehui sellaista ja kannusti sellaiseen omaehtoiseen tekemiseen suuriin mediataloihin ja massauutisointiin luottamisen sijaan. Itse puhe, johon iltalehden juttu viittasi on aika hyvä ja saatan suomentaa sen, tai ainakin osan siitä, jos kerkeän. Tässä mielestäni keskeinen kohta Aalto-opiston äidinkielellä:

Small media companies and publishing houses can more easily respond to these needs. They are subject, by their very nature, to healthy limits that help them to generate less massified information, less exposed to the pressure of fashions, as transient as they are intrusive. In fact, it is genetically more linked to its territorial base of reference, closer to the daily life of communities, more anchored to the facts in their essentiality and concreteness. It is a journalism closely connected to local dynamics, to the problems arising from the work of the various categories, to the interests and sensibilities of intermediate groups, which do not easily find channels to be able to adequately express themselves.

Uutisoinnin synteinä paavi esitti disinformaation asioiden puolueellisena esiintuomisena vastakkaiset näkökannat pimentäen, sensaatiota tavoittelevan herjaamisen tai kunnianloukkaamisen, ja vanhojen kaivelemisen niiden esittämiseksi nykypäivän muuttuneiden käsitysten valossa. Jokainen voi itse päätellä syyllistyykö noihin Suomessa valta- vai valemedia. Todennäköisesti molemmat, mutta valemedia vähemmän, ja sillä on myös paremmat mahdollisuudet parantaa tapansa, koska se ei ainakaan vielä ole uutisia massoittain tehtaileva koneisto, kuten valtamedia tuppaa olemaan.

Paavi puhuttelee Italian aikakauslehtiä.

612 kulkue ja kaksi kulttuuria

Dwight Longenecker kirjoittaa kuinka katolinen kirkko USA:ssa jakaantuu kahteen erilaiseen, toisistaan suuresti poikkeavaan, kulttuuriin.

America’s Two Catholic Churches.

On liberaalin eliitin laiskanpullea, vallitsevaan kulttuuriin sopeutumaan pyrkivä, tyhjenevä ja häviävä kirkko ja toisaalla dynaaminen, toimiva ja väkeään alati lisäävä tavallisen kansan kirkko. Samanlainen jakolinja on havaittavissa Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, jossa lähes kaikki uskonnollinen ja hengellinen toiminta virallisten toimitusten ulkopuolella näyttää olevan konservatiiveiksi kutsutun tavan kansan järjestämää. Itse asiassa samanlainen jako tuntuu nykyisin kulkevan läpi kaikkien eurooppalaisperäisten kansojen ja kulttuurien. Makuasia pitääkö kirkkojen jakaantumista yhteiskunnallisen tilanteen heijastumisena kirkon sisälle vai pitääkö yhteiskunnan jakaantumista hengellisen jakaantumisen seurauksena. Itse jakaantuminen on kuitenkin havaittava tosiasia. Koska jako ei noudata mitään perinteisiä poliittisia jakolinjoja, vaan molemmilla puolilla on oma sivistyneistönsä ja oma maalais- tai työväkensä, molemmilla puolilla on rikkaita ja köyhiä, ja molemmat ryhmät ovat kaiken kaikkiaan hyvin heterogeenisiä, pidän tässä jakoa puhtaasti hengellisenä tai identitaarisena. Valtiollisen politiikan tasolla kamppailu, jos sen annetaan tapahtua demokratian periaatteita noudattaen, päättyy ennemmin tai myöhemmin väistämättä alaluokan voittoon.

Epätasapainoa ryhmien välillä aiheuttaa lähinnä se, että yhteiskunnalliset kulttuuri-instituutiot ovat liberaalin “eliitin” hallussa lähes täydellisesti. Tästä syystä heidän puoltaan voi hyvin kutsua yläluokaksi. Nämä instituutiot kuitenkin kiihtyvällä vauhdilla tyhjenevät kaikesta merkityksestään, eikä alaluokka oikeastaan edes kamppaile niiden hallinnasta, vaan haluaisi vain rauhassa luoda oman elämänpiirinsä ja elää siellä rauhassa ilman yläluokan pitämän metelin aiheuttamia häiriöitä.

Suomessa tilanne reaalielämän tasolla on tietenkin toinen kuin Yhdysvalloissa. Kamppailun puhtaasti henkistä luonnetta kuvaakin hyvin se, kuinka tunteenomaisella kiihkolla Suomen media suhtautuu Yhdysvaltojen politiikkaan ja kuinka suurella innolla se yrittää sovittaa kansainväliset, lähinnä viihdeteollisuuden luomassa lumetodellisuudessa elävät vastakkainasettelut Suomen politiikkaan. Kaikesta omasta ja arvokkaasta tyhjentynyt media takertuu siihen, että se on kuitenkin yläluokkaa, joka kuuluu samaan ryhmään kuin miljoonia tienaavat, kiroilevat ja ihaillut stand-up koomikot, sekä erilaiset globaalin tosi-tv:n tähdet. Todellinen, yläluokkainen vasemmistoliberaali onkin aina samaa mieltä kuin poptähti Madonna. Mikäli on Madonnan kanssa eri mieltä jostakin, on vahvasti epäilyttävä. Paidassa oleva Che Guevaran kuvakin laulaisi Material Girliä, jos se osaisi puhua, eikä olisi kaikessa onttoudessaan niin täydellisen mykkä. Tällaisen yläluokan kanssa ei mielellään ole missään tekemisissä, vaan väkisinkin sitä hakeutuu alaluokan pariin. Kaikkien omistamasta Yleisradiostakin tulee katsottua lähinnä vain päivittäin esitettävä Suomi-Filmi. Ne kuvaavat paljon fiksumpaa ja älyllisesti terveempää maailmaa.

Tästä päästäänkin 612-kulkueeseen. Se haluaisi kulkea rauhassa Töölöntorilta Hietaniemen hautausmaalle ilman poliittisia tunnuksia ja iskulauseita. Aiempina vuosina se on onnistunut hyvin ja onnistuu tänäkin vuonna mikäli asia kulkueeseen osallistuvista on kiinni. Viime vuonna tapasin kulkueen yhteydessä paljon tuttuja, niitä kuuluisia tavallisia ihmisiä, mutta yhtään fasistia tai natsia en tavannut. Heitä varmasti oli kulkueessa mukana, mutta he eivät tuoneet itseään tai agendaansa millään tavoin esiin. Yleisradio ja muut mediat kuitenkin tietävät kulkueen olevan äärioikeistolainen natsimarssi, jolla on jotain poliittisia vaatimuksia. Hyväntahtoisesti voisi ajatella, että Yleisradiossa ei vain tiedetä asiasta, koska siellä tunnetaan Hollywoodin massatuotannot paremmin, kuin suomalaisten ihmisten asiat. Ja näin voi ollakin. Suomalaiselle toimittajalle voi olla mahdoton rasti kävellä reilu kilometri alaluokan parissa, aistia tunnelmia ja kertoa niistä sitten rehellisesti sotkematta niitä globaalin viihdeteollisuuden luomiin ristiriitoihin ja vastakkainasetteluihin, sillä eihän sitä voi tietää mitä mieltä Madonna olisi karvalakkisten ja pipopäisten suomalaisten tavisten kävelystä, mutta sen tietää mitä mieltä Madonna on fasisteista ja rasisteista. Ja vaikka toimittaja pystyisikin, niin päätoimittaja on joka tapauksessa jo etukäteen antanut sanat, joilla kulkueeseen osallistujia pitää kuvailla. Onko se sitten laitaoikeisto, äärioikeisto, fasistit, rasistit vai kansallissosialistit jää nähtäväksi.

Suomessa alaluokan vaihtoehtoisen yhteiskunnan rakentaminen/rakentuminen ei ole niin pitkällä kuin USA:ssa ja monissa muissa eurooppalaisen kulttuuripiirin maissa. Sen ituja on kuitenkin jo havaittavissa täälläkin. Itse ennustan, että tulevaisuudessa sen keskeisin vaatimus nykyiselle yläluokalle tulee kaikissa läntisissä valtiossa olemaan: Jättäkää meidät jo rauhaan ja menkää pois.